Kotilomalla

Ja nihkeältä syöminen näyttää so far...

Olen syönyt viimeksi osastolla päivällistä 18 tuntia sitten. Iltapala jäi siis väliin. Aamupalaa pitäisi nyt siis syödä. Pelkään övereitä niin paljon, kun niitä on tullut aamusta alkaen vuosikausia, että mieluummin jättäis syömättä. Mutta eihän se niinkään toimi.

Nyt sain tästä kirjoittamisesta niin paljon rohkeutta, että tartuin tuolla jo tunnin odottaneeseen smoothiin, eikä tunnu pahaltakaan! Jee! Syön kotona! Yksin! Nyt!

Itsesyytöksiä ja pelkoa

Pitäisi nukkua. Olen pitänyt nettipaastoa mielen tyynnyttämiseksi, sain unilääkkeen, lueskelin kirjaa, juttelin yöhoitajan kanssa ja yritin rauhoittua pimeässä, vaan ei tule uni.

Piti siis alkaa kirjoittaa ahdistusta pois. Huomenna on hoitoneuvottelu johon tulee mies, omahoitaja ja hoitava lääkäri. Alun perin suunniteltu kahden viikon osastojakso pitäisi loppua jo parin päivän päästä. Apua! Olenko muka valmis kotiutukseen?

Olen käynyt kotona itsenäisesti nyt muutaman kerran, osaston ruokailujen välissä. Mitään en ole suuhuni laittanut  paria kovaa karkkia lukuun ottamatta, kun verensokeri tuntui uhkaavasti laskevan. Ja synttäreillä söin pari suolapalaa. Kotona olo on yhtä poukkoilua, tavallaan mukavaa puuhailua, mutta hieman hypomaanisen sorttista - en osaa olla hetkeäkään paikallaan. Kai pelkään ahmimiskohtausta niin kovasti, että kaikki aika on täytettävä jollakin touhottamisella. Yritin tehdä ja teinkin pari pientä palkkatyöhön liittyvää juttua, joista uuvuin heti (uskon että tämä kertoo myös masennuksesta ja alentuneesta työkyvystä), joten päätin levätä jynssäämällä yhden maton puhtaaksi ja järjestämällä kaapin!
Just joo!

Onneksi on tuo bipolaarisuus tutkittu, sitä tämä ei ole. Liittynee "vain" vaikeuksiin tunteiden hallinnan aluueella.

Itsesyytöksiä on aiheuttanut tänään ymmärrys, kuinka paljon olenkaan jäänyt tavallaan jälkeen esim. työasioissa. Täytyy toivoa, että ne asiat ovat otettavissa kiinni KUN toivun ja mitään peruuttamatonta ei olisi tapahtunut. Sitä on vaan sinnitellyt tajuamatta kunnolla itse kunka huonossa jamassa onkaan ollut jo pitkään tämän sairauden kanssa.

Eihän voi olla oikein, jos jopa sinänsä mielenkiintoisessa asiakastilanteessa miettii, että voisinpa vaan kuolla pois, minun elämä tämmöisenään ei ole elämisen arvoista kun ruoka, sen ajatteleminen, hankkiminen, valmisteleminen, syöminen ja oksentaminen sekä jälkisiivous vie kaiken, kaiken!

Tällaisia olivat muutamat viimeiset työtilanteet ennen lopullista romahdusta.

Huomenna tiedetään jatkosta varmaan vähän enemmän...

Pää täynnä mietteitä

Eilen oli lääkäriaika täällä osastolla, mukana myös omahoitajani. Sairauslomaani päätettiin jatkaa toukokuun loppuun. Lääkäri siis suositteli ja minä hieman pitkin hampain suostuin.
Tämä helpottaa ja toisaalta kauhistuttaa. Helpottaa, että saan aikaa ja rauhaa toipua, mutta töiden säilymisen kannalta pelottaa.

Mietin avatako koko asia esimiehelleni, vai kuinka paljon kerron. Todistuksessa lukee toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso, joka kuulostaa pahalta. Ikään kuin olisin riskityöntekijä, jonka seuraava masennusjakso odottelee taas kulman takana.

Pelkällä saikulla en siis missään nimessä alkaisi olemaan. Sen verran heikoilla oon tunteiden heilahtelun suhteen, että varmaankin lähtötilanteessa olisin ahminnan ja oksentelun suhteen hyvin pian uudestaan.

Ravitsemuskuntoukseen menen jos paikka siellä avautuu. Tietenkin myös sillä varauksella, että se vaikuttaa toipumistani tukevalta paikalta. Oon menossa tutustumaan sinne ensi viikolla.
Jos en pääse kuntoutukseen heti suunnitellun osastojakson päätyttyä, täytynee jäädä tänne "pöpilään" pidemmäksi aikaa.

Päätin laittaa sairauslomatodistuksen työnantajalle menemään tänään etanapostilla, en sähköisesti. Saan siis aikaa viikonlopun yli miettiä, mitä kerron, kun saikku piteneekin 2 viikosta kuuteen. Ja mistä sitä tietää riittääkö sekään...

Toisaalta kyllä tuntuu että olen aika lähellä työkykyä, virtaa ja aloitekykyä on koko ajan enemmän. Mutta en ole koko aikuisikänäni ollut täysin terve, joten nyt täytyy antaa aikaa. Kuulostella, mitä minä oikeasti jaksan, mitä minulle oikeasti kuuluu.

Nälkä vai sydämen nälkä?

Tämän eron haluaisin oppia tunnistamaan.
Siinäpä yksi tavoite lisää. Saattaa olla mahdottoman kaukana moisen tavoitteen saavuttaminen.

Esimerkki. Tänään kävelin sairaalasta kaupunginosani kirjastoon. Ehkä viitisen kilometriä yhteensä. Tosi hyvä mieli, tykkään niin paljon kirjastojen tunnelmasta. Paluumatkalla tuntui oikea, terve nälkä. Pääsin osastolle, join vähän vettä ja nälkä oli poissa. Pian olikin päivällisaika, söin normaalisti ja syömistä olisi ollut vaikea lopettaa vaikka ei ollut nälkä. Noh, ehkä huono esimerkki, mutta kuitenkin.

Sydämen nälkään sain kuitenkin mukavia hetkiä itseni kanssa kerrankin, sekä mielenkiintoisen teoksen:

Kathryn Hansen: Brain over Binge Recovery Guide. A Simple & Personalized Plan for Ending Bulimia and Binge Eating Disorder


Nyt keskusteluryhmään :)

Jatkohoitopalaverissa

Kävin MTT:ssä jatkohoidon mahdollisuuksia käsittevässä palaverissa. Paikalla oli psykiatrinen sh, ravitsemusterapeutti ja minä. Psykiatrin olisi pitänyt olla, mutta ei päässytkään paikalle.

Syksyllä alkaa uusi kerran viikossa kokoontuva pieni syömishäiriöryhmä, siihen olen jonossa. Pääosin bulimikkoja kuulemma.

Avohoidon palveluna ravitsemuskuntoutusta tarjottiin ja se kuulostikin hyvältä. Aamiainen, lounas, välipala ja kuntouttavaa toimintaa ryhmässä, keskusteluja yms. Tämäkin kuulemma pieni ryhmä, jossa pääosin bulimiaa sairastavia (ja tähänkin jonoon minut laitettin, ainkin varalta).

MUTTA. Minimiajaksi yleensä suunnitellaan tässä avokuntoutuksessa kuukautta, paria!

Kuulostaa hurjalta, pitäisi olla töistä pois niin kauan. 

Ymmärrän, että pitkäaikainen sairaus vaatii todella pitkän ajan paranemiseen ja kuntoutukseen, mutta  pelottaa ja kovasti! Pelottaa töiden puolesta, mutta myös se, mitä jos tuokaan ei autakaan. Mitä jos kaikki jatkuukin ennallaan...

Enkö voisi nyt vaan saada sitä eutanasiaa? :/

No joo, tuo oli jo vähän liian huono heitto, mutta välillä siltä kyllä tuntuu. Kaikki yhteiskunnan ja läheisten panostukset - ja omatkin - ilman minkäänlaista tietoa auttaako mikään. 

Oisinpa osannu hakea tätä hoitoa silloin kun olin työttömänä. Silloin olis ollut aikaa hoitaa itseään. Jälkiviisaushan se parasta viisautta on, syömishäiriö oli kai kauneimmassa kukassaan silloin, kun sitä ei häirinnyt alkoholismi eikä masennus. (Ne eivät siis olleet aktiivisia työttömyyteni aikaan). Saattoi laihduttaa kaiken ylimääräisen häiritsemästä pois... 

Yksin

ELEGIA

Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.
Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen,
mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,
hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet
ihmisen, kaltaises - vierasta lämmititkin!
Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää,
kättä sa et, joka ei liukunut luotasi pois.
Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta.
Huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton.
Leikkihin kumppanin löydät, et toden riemuhun, tuskaan.
Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa.
Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut,
houreen, jok' katoaa, kun sitä kohti sa käyt.
Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,
yksin erhees kätket ja yksin kyynelees itket.
Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.


V.A. Koskenniemi



Tämmösiä mustahkoja mietteitä on nyt

Aurinko paistaa, mutta ulos en uskalla lähteä. Ja siellä kotona pitäisi/ olisi hyvä käydä. Mutta en kerta kaikkiaan luota itseeni yhtään tällä hetkellä. Tai vaikka luottaisin itseeni, sairaus voi silti iskeä yllättäen pahasti takavasemmalta. Se on varmasti tämä aika, niin monta päivää jo selvitty ja paineet kasautuu.



Muitakin mietteitä on. Tänään oli mielenkiintoinen ryhmä vuorovaikutustaidoista. Itselle "uusina" tärkeinä teemoina sieltä jäi mieleen ainakin:

Validaatio - minulla ja tunteillani on merkitystä. Voin itsekin validoida kokemuksiani ja tunteitani myös jälkikäteen

Haavoittuvuustekijät - minun on vaikeampi hallita tunteitani nälkäisenä, väsyneenä, kylmissäni...

Ja... Mikä on sairauden ääntä, mikä totuutta?  

------------------------------------------------------------------------------------------

Edit.   Myöhemmin illalla

Yksin olon kokemus on subjektiivinen. Olen sairauteni kanssa yksin.

Vertaiskokemuksien puute taitaa vaikuttaa tässä paljon. Nyt olen onneksi löytänyt netistä jotain vertaisryhmiä, mutta minulle virtuaalinen tuskin voi koskaan korvata likimainkaan livekontaktia ihmisen/ ihmisten kanssa. Tätä blogiakin taidan kirjoittaa lähinnä itselleni, vaikka tietysti olisi hienoa jos joku voisi jotain ymmärrystä, tukea, mitä vain, tästä saada. Minä saan ajatuksiani paremmin järjestykseen kuin aiemmalla lappu- ja vihkosysteemillä.


Olisin melkoisen varmasti kuollut viinaan muutama vuosi sitten ilman vertaistukea, AA:n oma-apu ryhmiä, joten siinä mielessä luulen tietäväni mistä puhun, kun vertaistukeen viittaan.

Vaihteeksi hieman toivottomuutta

Miksi?

Todella vaikea sanoa.

Oon nukkunut tosi täällä nyt tosi hyvin, pitkästä aikaa. Tosin miedolla (?) unilääkkeellä. En uskalla vielä kokeilla ihan ilman lääkettä, huonot unet kun vaikuttavat mielialaan niin paljon. Mieliala on heilahteleva, pääosin melko positiivinen, mutta (välillä useita kertoja päivässä sattuvia) notkahduksia on raskasta kestää.

Olen liikkunut joka päivä, yrittänyt tehdä mielekkäitä, piristäviä asioita. Joka päivä on käynyt joku vierailemassa, mikä on ollut tosi kiva juttu. Enkä ole nukkunut päivällä!

Tänään oli suunnitelmissa käydä kotona. Hakea ehkä työkone ja jotain muuta pientä. Mutta en taida uskaltaa. Pelkään, että romahdan. Että alan ahmia siellä. Ahmiminen pyörii paljon mielessä nyt, kun on viides päivä ilman sitä menossa. Siinä paikkeilla on yleensä viimeistään omat voimat loppuneet kesken ja olen luovuttanut yksin sairauden kanssa taistellessani.

Nyt en aio luovuttaa, olen vaikka täällä neljän seinän sisällä, lukkojen takana turvassa, jos se auttaa. Täällä minun ei tarvi ahmia ja oksentaa. Täällä en ole yksin.

Taidan olla aika uupunut nyt.

Soitin töihin tänään ja kerroin kahden viikon sairauslomasta. Hävetti. Ja jännitti ennen sitä puhelua paljon. Tuntuu, että olen pettymys meidän pienessä työyhteisössäkin, varsinkin esimiehelleni, joka on minuun luottanut. Vaikka eihän näin kaiken järjen mukaan pitäisi ajatella.

Ehkä annan itseni ja ajatusteni levätä nyt vähän. Voisinko olla niin armollinen - itselleni?

Päivän paino

Eka kertaa vaa'alla osastolle tuloni jälkeen.

Tulos ei yllättänyt suuntaan eikä toiseen. Positiiviinen asia olisi, jos se pysyisi samana koko hoitojakson ajan. Järki sanoo, että tällä syömisellä ei pitäisi lihoa, mutta pelottaa se silti.

Loogista painossa olisi jopa pieni pudotus, jos/kun maha alkaisi toimia.
Maha ei ole toiminut moneen päivään. Vie aina aikansa ennenkuin kroppa normalisoituu oksentelun ja laksatiivien käytön jälkeen. Aika usein oksentelun lopetusyritykset on mulla tyssänneet siihenkin. En ole jaksanut odottaa ahdistuneena, että kehon normaalit toiminnot hitaasti palaisivat.

Olen nyt hetkellisesti hyväksynyt tämän painon. En siitä tykkää, mutta tiedän, että bulimian hoitoon ei laihdutus sovi. Haaveilen viiden kilon pudotuksesta ja pienemmästä ruokahalusta.

Yritän varmaan pikkuhiljaa vähentää ruokamääriä, mutta ei vielä. (Esim iltapalalla yksi leipäviipale kahden sijasta, lounasannos hieman pienemmäksi) Nyt on tärkeintä saada kunnolla sisäistettyä, että voin syödä näin paljon kunnon ruokaa neljä kertaa päivässä lihomatta. Lisäksi olen syönyt kovia salmiakkeja. Ne on aina olleet "turvallisia" karkkeja. Täysin turhia, mutta turvallisia.

Neljän ruokailun ruokarytmistä haluan pitää kiinni kotiuduttuani myös. Missään välissä ei ehdi tulla kunnon nälkä, mikä tuntui aluksi pahalta, mutta parempi näin.

Hoidon tulosodotuksista

Omahoitajani kanssa on ollut puhetta hoidon tavoitteista yms.

Tietysti olisi hienoa, jos voisi parantua "kerralla". Realistisesti on kuitenkin syytä varautua retkahduksiin ja pettymyksiinkin. Haluan asettaa tavoitteekseni mahdollisimman harvoin tapahtuvan ahmimisen. Mieluiten sen poistumisen elämästäni kokonaan.

Päivä kerrallaan.

Mun koti ei oo täällä

Kotia mietin tänä aamuna, kun heräsin kuuden jälkeen.

Tajusin, että tuntuu, ettei minulla olisi kotia tällä hetkellä. En viihdy omassa kodissani. En oo asunu kerrostalossa juuri yhtään elämäni aikana. Olisi ehkä pitäny jaksaa muuttaa rivitaloon, jota tarjottiin joku aika sitten. Olen esteetikko, sillä mitä ikkunoista näkyy on merkitystä viihtymiseen, muiden asioiden muassa. Nykyinen liikenneympyrä ei juuri mieltä ylennä. Tai pitäis asua ylempänä, että näkyisi vain taivasta. Tottakai tämä on vain pieni asia ja osanen kotona viihtymisen kokonaisuudessa.

Kun muutin viime lokakuussa yksin asumaan pitkästä aikaa, mulla oli haaveita millaista yksinelo vois olla. Että voisin nähdä kavereita, käydä lenkillä jne. Että kun en asu niin kaukana keskustasta, tulisi kyläiltyä enemmän. Mutta kyllä se on vähentynyt 😰.

Asun sairauteni kanssa kanssa kimpassa, eikä se halua muita ihmisiä tähän viha-rakkaussuhteeseen!

Kotiini ja tilanteeseeni liittyy myös häpeää. Häpeää, mitä on häpeällistä myöntää! Kateuttakin.
Olen menettänyt kaiken mitä minulla on ollut sairauksieni takia. Perheen (perheet), kodin (kodit), (perhe)ystäviä...
Niin, tuntuu, että näitä menetyksiä on tullut jo useampaan kertaan.

Enkö voisi jo luovuttaa?

Toisaalta, tajusin vast' ikään, että koskaan mulla ei ole ollut näin vahvaa tukea tämän sairauden kanssa taistelemiseen. Tuskin minkäänlaista.

En luovuta. En ainakaan tänään.

Ettei nyt vaan menis yli

Eilen oli osastolla monia hyviä keskusteluja.

Täällä on töissä hoitajana entinen koulukaverini ala-asteelta.
Oli mukava kun hän tuli eilen juttelemaan ja puhuttiin toista tuntia. Tulipa kerrottua sairauksieni taustoja, kun tuo ihminen vaikutti kiinnostuneelta. Kerroin mm. pissavaivasta, joka myös osaltaan vaikutti itsetuntoon ja sai aikaan kuolemanhalun tunteita jo pienenä. Tämä hoitaja, silloin pikkupoika, oli yksi "kiusaajista", jotka sanoivat asiasta. En kysynyt muistaako hän. Minä en ole valitettavasti unohtanut.

Tämä sama mieshoitaja oli töissä vastaanotto-osastolla 6 vuotta sitten, kun viimeksi sairaalassa olin. Silloin hävetti valtavasti nähdä. Nyt hän kommentoi, että hyvinhän minulla on mennyt, kun ei olla sen jälkeen nähty. Monia potilaita kun kuulemma näkyy tiheästi näissä merkeissä.

Sain myös paljon positiivista palautetta (jälleen kerran) siitä, kuinka hyvin pystyn kuvailemaan sairauteni taustoja yms. No, ei se paljon lohduta, kun en siltikään pysty sitä taakseni noin vaan jättämään.

Hoitaja vannotteli kertomaan, jos tulee syömisen kanssa ongelmia osastolla. Tai ylipääsemättömiä oksentamishaluja. Kyseli, miten osaan annostella ruokaa, kun sitä itse otetaan. Se pisti kyllä ajatukset aivan sekaisin. Rupesin pelkäämään lihomista. Tiedän, että tällä hoitajan kysymyksellä oli aivan erilainen tarkoitus, kuin mihin minun mieli sen käänsi.

Aion kyllä kertoa, jos tulee oksennushimoja. Muutenhan tämä osastojakso olisi hukkaan (pönttöön 🚽) heitettyä aikaa. Oksentaminenhan ei mun kohdallani olekaan se juttu tässä taudissa, vaan ruoka, syöminen. Tyhjentäytyminen on pakollinen paha.

"Oikeaa" ruokaa otan kyllä aika paljon mielestäni täällä, jotenkin sitä uskallan syödä. Hyvinkin paljon moniin potilaskollege"tyttöihin" verrattuna. Mutta kalorimäärät eivät ehkä kuitenkaan ole kovin kaukana toisistaan. En osaa syödä leipää päällisillä ruuan kanssa, mehuja ja jälkiruokia, pullia, suklaita. yms mitä nyt pääsiäisen aikaan on ollut tarjolla joka aterialla.

Olen kyllä rohkaistunut ottamaan jopa perunaa! Mutta riisi-, tai pastahommiin ei parane uskaltautua, siinä ei hyvin käy. Jugurtteihin, rahkoihin, kiisselijälkkäreihin tms. on tosi vaikea koskea. Tuoremehuista puhumattakaan. Paras siis olla koskematta. Olen ottanut aamupuuron kanssa mustikkakeittoa (sokeroitua 😬) vaikka henkisesti pahaa tekee. Saati pullat, joita on "koko ajan" esillä ts. päiväkahvilla, mutta jämät aina tarjolla. Niihin en tohdi koskea. Onneksi en olekaan pullanperso.
Iltapalalla on täällä vain leipää ja sokerijugurtteja. Ei mitään kasvista leivän päälle, aaaagh!

Menetyksiä

Eilen illalla täällä osastolla piirtelin.
Täällä on mukavasti materiaalia askarteluun ja taiteiluun.

Olipa se taas rentouttavaa. Olen huomannut, että saan siirrettyä ajatukseni pois tuhoisista asioista, kuten ahmimisesta tai juomisesta, aika hyvin käsillä tekemällä. En koe sitä kuitenkaan pakenemiseksi. Siinä ajatus voi lipua, liidellä "hyvän ja pahan" välillä. Siinä voi tuntea "turvallisesti". Ehkä varsinkin piirtäminen ja maalaaminen toimii tässä.

Miksi en sitten tee tätä itseäni auttavaa toimintaa enemmän?

Jos pystyisin tekemään, en varmaan olisi tässä tilanteessa ja täällä. Sairauteni on ollut viime ajat (viime vuodet?) niin invalidisoiva, että yksin en pysty mihinkään. Kyllä! Uskallan käyttää näin voimakasta sanaa! Esimerkiksi johonkin tapahtumaan tai kyläilemään lähtö on saattanut vaatia/aiheuttaa monen tunnin bulimiasession. Sitten olen ehkä pystynyt lähtemään. Tai jopa joutunut perumaan koko jutun.

Mökillä pystyin aika hyvin piirtämään ja maalaamaan. Siellä myös ahmiminen ja oksentelu oli suht. vähäistä. Lieneekö syynä ollut sisävessan puute, inspiroiva ympäristö jossa sain ja varsinkin halusin toteuttaa itseäni (liikkua, sisustaa, laulaa, taiteilla...). Eilen tuli ensimmäistä kertaa myös suuri suru menetyksestä. Menetin tämän paikan ja ihanan (raittiin!) ystävän mökkikylällä.


Osastolla oli myös extempore "laulutunti", yhteislaulua pianon ja kitaran säestyksellä. Surumielisyyttä tuli siitäkin. Lauluharrastukseni (karaoke) on myös jäänyt, joka on erityisen surullista. Se antoi paljon iloa ja itsetuntoa. Kehityin siinä, se motivoi. Joku viehätys siinä oli laulaa pienelle yleisölle pienessä kyläbaarissa, kun ihmiset tanssivat (parhaimmillaan eivät kovin humalassa).

Olen menettänyt minua erittäin paljon voimaannuttaneita harrastuksia. Näillä voimilla ei tunnu helpolta elvyttää niitä uudelleen. Koen olevani yksin 😰

Vuoristorataa

Tunteet heittelee.

Nyt on taas tosi toiveikas mieliala.

Soitin pojalleni ja kerroin olevani täällä. Poika tuumasi jotenkin hyvin - kuten joskus aiemminkin - että hyvin paljon tässä on itsestäni kiinni. Tai oikeastaan kaikki.

Ei kuitenkaan siten, että itsehän sinun pitäisi vaan tuo pystyä lopettamaan. 

Ei. Siinä on suuri ero kuinka asian ilmaisee ja ajattelee. 

Niinkin on minulle sanottu. Että itteäsi niskasta kiinni vaan tai ei sulla mitään syömishäiriötä ole!!!

Sinullahan on kaikki hyvin jne... Niin. On ja ei.

Positiivisuutta ja kiitollisuutta tuo nyt myös muiden potilaiden näkeminen. Tavallaan se, kuinka pienestä minun toipuminen saattaa olla nyt kiinni. Olen ollut paljon, paljon huonommassa kunnossa kuin nyt. Täällä näen sellaisia ihmisiä ympärilläni. 

Pystyin myös jakamaan kokemusta erään itseäni hieman nuoremman naisen kanssa äsken. Samanlainen levottoman ahdistunut olo on minullakin ollut.

Voihan ruoka

Se pyörii mielessä koko ajan. Eilen ja viimeksi tänä aamuna oon ahminu ja oksentanu.

Nyt jo tuntuu, etten selviä tästä koskaan. Se vie kaiken. Se SYÖ kaiken mun elämästä. Kaiken ajan, energian, elämänilon ja -halun. Rahat ja hengen.

Yhtään nälkä mulla ei ole. Mutta silti se vaan pyörii mielessä.
Tuossa viikonvaihteessa oli liki 5 vrk bulimiavapaata, koska en ollut yksin. Sitten taas mentiin 😥

Osastolla

Täällä ollaan. Kolmen hengen huoneessa, kahden hiljaisen naisen kanssa.
Alkuun oli aika apea tunnelma. Täällä taas. Onneksi en oo niin masentunut kuin viimeksi. En likikään!

Äsken oli hoitoneuvottelu oman hoitajani ja lääkärin kanssa.
Kesti noin tunnin. Palaveri kohotti mielialaani tosi paljon, erityisesti se, että odotettavissa oleva hoitoaika täällä on ehkä vain pari viikkoa 😊
Tietysti on mahdollista, että pidempäänkin joudun olemaan, mutta tuo kuulostaa kyllä hyvältä.

Antaa vielä lisää motivaatiota! Lisäksi oli mukava kuulla, että minulla on paljon voimavaroja, mutta yksin ei silti tarvitse selvitä. Koska en selviä. En pysty taikomaan tätä sairautta itseltäni pois tahdonvoimallani. Sellaista voimaa minulla ei ole.

Kunpa saisin täältä voimaa hyvään alkuun ja voimaa pitää kiinni. Voimaa jatkaa avohoidon keinojen varassa. Voimaa olla hyvä itselleni!                                                                            

Pelottaa

Muutaman tunnin päästä oon osastolla, enkä tiiä kuinka pitkään. Tietysti pääsen sieltä pois, mutta sekin on tavallaan surullista. Se, että sitten ei ainakaan enää ole vaihtoehtoja.

Oonko vitkuttanut tätä viimeistä vaihtoehtoa, osastohoitoa (en todellakaan tahallani), liian pitkään  silläkin verukkeella että voiko mulla olla vielä mahdollisuus normaaliin elämään?

Oisin voinut bulimiaan hakea paremmin apua aiemmin, ennen kuin ollaan näin mustissa mietteissä.


Oon hakenu, oon yrittäny. Eikäkö 20 vuotta oon nauttinu tästä sairaudesta...
En päivääkään vaihtaisi pois.. voisin ANTAA pois lukuisia päiviä, ei tarvi antaa mitään vaihdossa..

Ihan oikeasti.

Varmasti satoja kertoja oon itelleni sanonut ja luvannut että ei enää...

Olen aloittanut alusta... palatakseni samaan pisteeseen, tai pahempaan.


Mutta kun sitä ihminen adaptoituu, tottuu tiettyyn tilaan...Itseruoskimistani koitan hälventää psykiatrin sanoilla juuri siitä adaptaatiosta. En ole ikinä ennen osannut ajatella näinkään, niinkuin aikanaan neurologien ja parkinsonin taudin kanssa työskennessäni sain kuulla. Että potilas ei tajua kuinka kumarassa hän on, koska köyristyy pikkuhiljaa.


                       MÄÄ OLIN  mun 3:sta ongelmista SELÄTTÄNYT  2
                        (Alkoholiongelmasta ja masennuksesta hetkeksi pääsin)


                     ---->>> kunnes kaikki (yllättäen, minusta johtumatta)
                                  *hajosi, ja kaikki ongelmat tuli rytinällä takaisin...

* aivan pakko lisätä tuo tähän, mulla kun on ollu taipumus aatella että minun vikahan kaikki on. Tässä käsittääkseni tein parhaani (esim raitistuin ja olin nyt ajateltuna parhaimmillani aika energinen, iloinen oma itseni. Tottakai helvetin kova tie se oli ja vaati läheisiltäkin paljon. Mielestäni se alkoi kuitenkin kantaa hedelmää enkä olisi ansainnut sellaista romautusta)

Lähdössä

Oon menossa huomenna aikuispsykiatrian osastohoitoon bulimian takia. Kyllä pelottaa. No mikä? Se ettei se .... auta mitään.

Se varmaan eniten. Eikä! Kyllä mää niiden muiden puolihullujen (please mind me) kanssa oon aina ennenkin pärjännyt. Ihania ihimisiä, itseni lisäksi siellä on ollu 😝

Mutta se auttaa. Se antaa mulle katkon bulimiaan.

Jostain on alettava

Että voi jatkaa..

...elämää