Onpa aika juossut edellisestä kirjoituksestani. Onko mitään tapahtunut parin kuukauden aikana? Edistystä? Takapakkia?
Paljon ahdistusta, epätoivoa, säkeittäin ahmittua ja oksennettua ruokaa. Kymmenittäin yrityksiä ja itselle tehtyjä lupauksia, jotka johtivat pettymykseen. Kuolemantoiveita, itsemurhasuunnitelmia. Eristäytymistä, huonommuuden tunnetta, itseinhoa. Kateutta muiden ihmisten elämästä, perheistä, terveydestä, vapaudesta. Kateutta ihmisiä kohtaan, joilla on "vain" alkoholismi hoidettavanaan.
Itkua, itkua, itkua.
Hiljaista itkua sisäänpäin, vuolaita kyynelvirtoja, joskus ääneen ulvomiseksi yltyvää tuskaa.
Mutta onneksi myös toivon hetkiä, unelmia terveydestä, työ- ja toimintakyvystä, elämänilosta, tulevaisuudesta. Ystäviä, keskusteluja, vertaistukea. Aa- Oa- ja Aca-kokouksia. (Aca tai suomeksi Aal on vertaisyhteisö alkoholistisessa tai toimintahäiriöisessä perheessä kasvaneille.) Yhteenkuuluvuudentunteita. Iloa auringosta, vehreydestä, jokimaisemasta kun illalla palaan kokouksesta. Rentoja hetkiä poikani kanssa (ei koskaan täysin huolettomia, koska poika tuo mieleeni kaiken menetetyn ja toisaalta huolen siitä, pystynkö olemaan hänelle äiti. Jaksanko edes pysyä elossa?).
Vapaudentunteita, kun kuuntelen (live)musiikkia, tanssin, liikun tai laulan. Joitain harvoja rentoutuneita hetkiä kirjan parissa. Valtavaa iloa siitä, kun huomaan olleeni miettimättä ruokaa pidemmän aikaa. Pieniä onnen murusia läheisyydestä, kaipauksesta. Lohtua toisen silittäessä hiuksia, kun on oikein paha olla.
Onnistumisen tunnetta siitä, että saimme Ouluun vihdoin Oa-ryhmän (vaikka sen jatko onkin epävarmaa, jos en löydä muita mukaan). Yhteenkuuluvuuden ja vertaisuuden kokemuksia Facebookin ja varsinkin uuden löytöni Instagramin syömishäiriöistä toipuvien kanssa. Useita ruokailuiltaan onnistuneita jaksoja (lyhyitä tosin, max vajaa 4 päivää).
Joka ikinen ilta kiitollisuuden hetki siitä, että olen saanut olla päivän raittiina.
Rehellistä ruokapäiväkirjaa ja muuta voi seurata:
Ig: @recovering_anu
