Mun koti ei oo täällä

Kotia mietin tänä aamuna, kun heräsin kuuden jälkeen.

Tajusin, että tuntuu, ettei minulla olisi kotia tällä hetkellä. En viihdy omassa kodissani. En oo asunu kerrostalossa juuri yhtään elämäni aikana. Olisi ehkä pitäny jaksaa muuttaa rivitaloon, jota tarjottiin joku aika sitten. Olen esteetikko, sillä mitä ikkunoista näkyy on merkitystä viihtymiseen, muiden asioiden muassa. Nykyinen liikenneympyrä ei juuri mieltä ylennä. Tai pitäis asua ylempänä, että näkyisi vain taivasta. Tottakai tämä on vain pieni asia ja osanen kotona viihtymisen kokonaisuudessa.

Kun muutin viime lokakuussa yksin asumaan pitkästä aikaa, mulla oli haaveita millaista yksinelo vois olla. Että voisin nähdä kavereita, käydä lenkillä jne. Että kun en asu niin kaukana keskustasta, tulisi kyläiltyä enemmän. Mutta kyllä se on vähentynyt 😰.

Asun sairauteni kanssa kanssa kimpassa, eikä se halua muita ihmisiä tähän viha-rakkaussuhteeseen!

Kotiini ja tilanteeseeni liittyy myös häpeää. Häpeää, mitä on häpeällistä myöntää! Kateuttakin.
Olen menettänyt kaiken mitä minulla on ollut sairauksieni takia. Perheen (perheet), kodin (kodit), (perhe)ystäviä...
Niin, tuntuu, että näitä menetyksiä on tullut jo useampaan kertaan.

Enkö voisi jo luovuttaa?

Toisaalta, tajusin vast' ikään, että koskaan mulla ei ole ollut näin vahvaa tukea tämän sairauden kanssa taistelemiseen. Tuskin minkäänlaista.

En luovuta. En ainakaan tänään.