Päivästä toiseen sinnillä elossa. Välillä jaksan nauttia jostain pienestä asiasta ja kylläpä silloin nautinkin! Pienistä vapauden hetkistä osaa todella iloita. Kun on hetken vapaa ahdistavista ajatuksista ja syömisen pakkomielteestä. (Pidän tällä hetkellä pakonomaista ahmimista ahdistuksen hallintakeinona - joka tosin myös aiheuttaa ahdistusta). Niitä hyviä hetkiä on vaan turhan harvassa. Elän silti toivossa, että hyvät hetket tulevat lisääntymään.
Positiivisesta ajattelusta on varmasti apua monessa. Masentuneelle tai muuten sairaalle toteamukset, että voit itse valita päivän mielentilan asenteellasi eivät kuitenkaan aina ihan toimi. Parhaimmillaan omaan mielialaan voi vaikuttaa positiivisesti, mutta pahimmista kuopista en minä ainakaan pysty itseäni ajatuksen voimalla nostamaan. (Ehkä opin?)
Nyt olen melkoisessa kuopassa. Ollut jo neljä päivää. Itsetuhoajatukset ja suunnitelmat ovat läsnä koko ajan. Yleensä tällaiset aallonpohjat menevät ohi päivässä, parissa.
Mitään varsinaista syytä romahdukseen ei ollut. Mieli on kyllä tuntunut olevan ylikuormittunut huolesta tulevasta pitkästä Lapin reissusta, johon olen mahdollisesti lähdössä mukaan. Mielialat heittelevät niin rajusti, että jo päiväreissu oli melkein liikaa.
Toinen mieltä raskaasti kuormittava tekijä on kokemani vähättely. Koen tätä lähinnä joidenkin läheisten kanssa. Tunnen, että minua syyllistetään sairauksistani, en tee tarpeeksi toipumiseni eteen, haluan mieluummin jatkaa itsesäälissä rypemistä yms. Tämän päivän keskustelussa nämä taas tulivat esiin. Meninkin typerys ottamaan yhteyttä! Voi tätä itsesyytösten määrää, mutta kun halusin puhua mieltäni painavasta asiasta... 😩
Monetkaan eivät tietenkään voi ymmärtää ongelmiani. Enhän minäkään voi ymmärtää, miksi aina törmään seinään. Tai siis ymmärrän valtavan paljon menneisyyteni virheistä, oma osuuteni minulla on asioissa.
Mutta nämä vaikeudet nyt. Yritän. Nousen ylös ja lähden liikkumaan, ihmisten pariin, hakemaan vertaistukea. Oon käynyt AA:ssa säännöllisesti pitkään, varsinkin viime aikoina tiiviisti. Olen raittiina. Yritän. Muutama viikko sitten löysin OA:n, nimettömät ylensyöjät ja heidän kokouksiinsa oon Skypen kautta osallistunut säännöllisesti. (OA:sta kirjoitan erikseen myöhemmin). Yritän keksiä päiviini sisältöä, vaikka olen usein pelokas ottamaan ihmisiin yhteyttä. Huonoina hetkinä minun on vaikea uskoa, että kukaan haluaisi olla kanssani tekemisissä. Yritän. Nousen ylös aina vaan. Haluan toipua. Epävakaaseen persoonallisuushäiriöön kuuluvat mielialan heilahtelut itsetuhoisuuksineen ovat kuitenkin sellaisia, etten niille voi mitään. Niitä en ymmärrä. Tulee olo, kuin aivot eivät toimisi kunnolla. Ymmärrän mistä häiriössä on kyse ja mistä se johtuu. Tieto on lisännyt ymmärrystä. Hyväksyntää tarvitsin lisää. Minun on vaikeaa hyväksyä sairauttani, sisäinen puheeni hokee liian usein, että kaikki on omaa syytäni. Tämän takia haluaisin tehdä rauhan näiden vähättelevien läheisten kanssa. Saada hyväksyntää myös sieltä. No, se ei liene mahdollista 😣.
Samaan syssyyn hyväksynnän kanssa täytyy ottaa muutos. Haluan nämä teemat tähän kirjoittaa, myös tuleva terapiani pohjautuu paljon näihin kahteen näennäisesti ristiriidassa keskenään olevaan käsitteeseen. Nykytilanteen hyväksyntään ja työskentelyyn muutoksen saavuttamiseksi. Tai jotain sinne päin. Tiedostaminen on avainasemassa, haitallista käytöstä ei hyväksytä, muttei toisaalta kielletäkään (tai yritetä unohtaa tms). Tarkastellaan ja hyväksytään, että nyt on näin. Muutokseen pyritään kehittämällä vastuullisen aikuisen moodi toimia. Nykyään kun toimin täysin esim. hylätyn lapsen moodin vallassa tilanteissa, jotka tulevat nopeasti. Esim. pieni väittely miehen kanssa saattaa viedä minut pitkäksi aikaa henkisesti lapsuuteni leikkimökkiin, maailman surkeimpana hylättynä otuksena. Jo oikeasti lapsena siellä leikkimökissä ja muissa tilanteissa kun tuntui tosi pahalta, halusin ettei minua olisi. Että haihtuisin ilmaan tai imeytyisin maahan. Käperryin mahdollisimman pieneksi ajatellen, että maailmassa olisi mahdollisimman vähän minua. Tajusin jotenkin, etten ole paha (en tarkoituksella tehnyt mitään pahaa), mutta olen jollain lailla viallinen, koska kukaan ei minua halua lohduttaa.
Tuntuu typerältä, että osaan näitä asioita analysoida, olen puinut lapsuuden traumojani lukuisia kertoja eri yhteyksissä, terapioissa ja vertaistuen piirissä. Silti olen nyt voimaton oman käytökseni ja vointini suhteen. En osaa lohduttaa itkevää lasta sisälläni, vaan olen itse edelleen se lapsi, viallinen. Nykyään painaa lisäksi iso joukko epäonnistumisia sosiaalisessa elämässä, perheessä, töissä sekä harrastuksissa. Pahoina hetkinä on hankala katsoa tulevaisuuteen ja jättää menneet taakse.
Silloin tällöin muutkin asiat kuin miehen kanssa kinastelut saavat minut raiteiltani ja aina syytä ei tahdo edes löytyä. Joskus pääsen näistä oloista melko nopeasti yli ja voin olla jopa iloinen taas jonkin ajan päästä, mutta usein mitättömän pienistä syistä alkaneet kinat johtavat siihen, etten pääse kotoa mihinkään, vaan jään sänkyyn itkemään. Lukemattomia menoja on peruuntunut viimeisen vuoden aikana em. syystä. Epävakaa oireilu on pahentunut juuri viimeisen vuoden aikana hurjasti. Syyksi en osaa arvailla kuin jatkuvat suuret muutokset elämässä, menetyksineen. Enää en tosin menetyksiä sure (juuri koskaan). Siinä mielessä sairauden paheneminen on tehnyt nöyräksi. En enää haaveile mistään ihmeellisestä. Kunpa vain saisin toipua normaalielämään kykeneväksi. Myös työkyky on haaveissa, mutta taitaa olla siihen vielä matkaa. Toisaalta on lyhyitä hetkiä, että "normaalius", terveys ja työkyky eivät tunnu olevan kaukana. Toisinaan taas vaikka suihkussa käynti tuntuu ylivoimaiselta tehtävältä.
Noin viikko sitten kävin psykiatrilla, joka on erikoistunut epävakauteen ja haastatteli minua liittyen alkavaan terapiaan. Tuli erikoinen, hyvä tunne siitä, että joku aivan oikeasti ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Se välittyi puheissa. Jälkeenpäin mietin, että eihän lääkäri millään voi ymmärtää. Sitten tajusin, että voihan hän ymmärtää; onhan jokainen ihminen joskus ollut tuskaisen ahdistunut. Sitä tuskaisuutta vain on tässä häiriössä harvinaisen paljon.
Positiivinen käynti, josta jäi päällimmäisenä mieleen psykiatrin sanat: toivut, jos et tapa itseäsi. Ennusteeni on kuulemma hyvä: olen sinnikäs ja "tarpeeksi kärsinyt" eli hyvin motivoitunut tekemään töitä. Lisäksi tunteeni ovat "pinnassa", eikä niitä tarvitse kaivaa esiin käsittelyä varten ja minulla on kognitiivista kykyä terapiatyöhön. Toiveikkain mielin siis lähdin - kohti uusia pettymyksiä.
Terapia alkaa onneksi pian, on sitä odotettukin, monta kuukautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti