Note to myself - osta lempikasviksia mukaan!

Hyvänen aika.

Nelikymppinen ihminen, kuinka vaikeaa voi olla huolehtia omista syömisistään?

Yllättävän vaikeaa. Miten minulle ei voi tulla mieleenkään ostaa kassillista kasviksia mukaani kylään? Tai käydä niitä edes välissä ostamassa?
 Kasvistenkäyttöni on mitä ilmeisimmin yli kaikkien keskiarvojen (karkea arvio vähintään 1000 g/pv). Vähemmällä mulla taitaa olla epäkylläinen olo.
Mun täytyy syödä määrällisesti aika paljon. Tai ehkä se on normaalia.

Normaalia ei ole se, että yrittää tyydyttää nälkänsä parilla kinkkusiivulla ja kurkunpalalla.
Normaalia ei ole se, että yrittää pärjätä koko päivän pienellä kasvismunakkaalla.

Näillä "eväillä" tämä syömishäiriöinen reissasi ulkomaille, ja meni kyllä niin penkin alle koko reissu kuin olla ja voi.

Mieliala romahti miltei heti, jälkeenpäin ajateluna samaa tahtia verensokerin kanssa. En ollut syönyt mitään, olisi pitänyt varata sopivaa syömistä. Tokihan minulta kysyttiin mahdollisia allergioita tai muita ruokarajoitteita, mutta kun en TOLLO osannut niitä ilmaista. Ei tullut mieleenikään, kun nykyään TUNTUU, että keliakiat, allergiat yms "oikeat" ruokarajoitteet OIKEASTI rajoittaa. Yhtälaillahan tämä sairaus rajoittaa.

Miksi en voinut ruokakyselyyn vastata, että syön kyllä kyllä kaikkea, mutta mieluiten en leipää, pastaa tai perunaa. Kasviksia, kalaa ja lihaa kyllä. En tajunnut! Ensi kerralla, jos (toivottavasti) semmoinen tulee ymmärrän.

Yksin porukassa

Yksinäisyyden kokemus lienee minun kohdallani vahvasti tähän sairauteen liittyvää. Tunnen olevani erilainen, erillinen, ulkopuolinen. Aina olen tosin tuntenut niin, koko elämäni, mutta nyt tunne on taas erityisen vahva.

Nytkin vietän juhannusta reissussa porukassa ja tunnen olevani yksin. Toisilla on ruuat, juomat, parisuhteet ja perheet. Tai ainakin jotain näistä. Mulla on tämä sairaus. Toista päivää ilman oireita, joten tarkkana on oltava taas mitä suuhunsa pistää.

Ehdin jo kokea rennompaa syömistä, kun oireetonta aikaa oli pari kuukautta. Pystyin syömään melkein mitä vaan. Se oli niin uskomattoman hienoa. Söin pullan, kohteliaisuudesta tosin, eikä se laukaissut ahmintakohtausta! Söin kiinalaista, jopa pizzaa ilman ahmintakohtausta. Nyt sitä kokee ulkopuolisuutta (kateuttakin) toisten huolettomasta syömisestä ja juomisesta.

On vähän noloa olla vaan omissa oloissaan, kun muut juhlivat, mutta itkun pidättelykykyni on rajallinen.

Parempi asenne pitäisi ottaa ja hetkeksi se aina onnistuukin. Siitä kai pitäisi ammentaa voimaa, että voin vain vähän aikaa sitten niin paljon paremmin. Tällä hetkellä odotan tämänkin päivän kulumista loppuun. Tämän kauniin kesäpäivän 😥

Suossa taas

Vajaa viikko ennen sairauslomani loppua, eli jo melkein kuukausi sitten, sain töistä erittäin huonoja uutisia. Työt kyllä jatkuvat, mutta uutiset ja niiden tuomat muutokset olivat toipuvalle minälleni tosi kova pala.
Retkahdin oksentamaan kerran, tuota ahdistusta pari päivää sisälläni pidettyäni. Toinen kova pala tuohon samaan viikonloppuun oli tuo entisen "ystävän" hylkääminen ja pahat sanat. Nämä kaksi asiaa saivat minut niin pahasti raiteiltani, että en pysynyt enää koossa.

Siitähän se sitten pikkuhiljaa lähti.

Ahmin ja oksensin silloin tällöin, kun ahdisti kovasti ja oleminen omassa itsessäni tuntui pahalta. Vähitellen oireilu on lisääntynyt ja nyt se näyttää taas olevan liki päivittäistä. Jotain positiivista jos yritän löytää, vielä en ole ostanut kaupasta "bulimia-ruokaa", vaan kaapit ovat vain tyhjentyneet kotoa.

Töiden aloittaminen on tämän takia ollut vaikeaa. Mieli on pääosin maassa. Joka päivä haaveilen, ettei tarvitsisi elää. Todella surullista. Taas tässä tilanteessa. Taas yksi kesä lipuu ohitse, ilman että pystyn siitä nauttimaan.

Pää vessanpytyssä ei juuri naurata. Oikeastaan nyt on vielä surullisempaa, kuin ennen sairaalajaksoani. Nautin syömisestä nyt todella vähän, lähinnä itkien tungen ruokaa suuhun, mutta turruttaa se kuitenkin. Siinä se ei petä. Järjetöntä, että tässä ollaan taas. Ja uskomatonta, kuinka vaikeaa tämä onkaan taas katkaista.

No, elää kuitenkin täytyy. Onneksi Mtt:ssa saan käydä kerran viikossa ja psyk. sh:ni kanssa tulen hyvin juttuun. Viimeksi hoitaja kehotti kokeilemaan palaamista hyviin hetkiin. Esim. kun eräs päivä kävin korkeassa paikassa ja yllätyin itsekin, kun en tuntenut minulle tyypillistä itsetuhoista halua hypätä alas, vaan nautin auringosta ja seurasta. Oli hyvä olla. Yritän palata siihen hetkeen, se minä katseli maisemia, eikä halunnut kuolla.

Yritän saada juhannusreissusta taas pontta uuteen alkuun, päivä kerrallaan. Reissussa on aina helpompaa kuin kotona, eikä tarvitse olla yksin.