"Saa jakaa"

Olen tullut pikkuhiljaa enemmän ja enemmän "ulos kaapista" sairauteni kanssa. Bulimiasta tiedetään edelleen yleisesti aivan liian vähän. Se ei useinkaan näy ulospäin ja taitava salailu ja peittely kuuluvat taudin kuvaan.
Sairastunut häpeää, eikä halua paljastua.

Myös terveydenhoitohenkilökunnassa on paljon tietämättömyyttä. Anoreksia on tutumpi ja ilmeisesti helpompi ymmärtää. Kaikkia syömishäiriöitä ei voi kuitenkaan mielestäni laittaa samaan nippuun. Bulimia, sekä käsittääkseni myös muut ahmimishäiriöt ja epätyypilliset syömishäiriöt ovat liian huonosti jopa terveydenhuollon ammattilaisten tiedossa. Nämä ongelmat väestössä kuitenkaan tuskin tulevat ainakaan vähentymään tulevaisuudessa. Tämä näkemykseni eivät perustu vain omaan kokemukseeni, vaan myös lukuisiin seuraamiini keskusteluihin eri foorumeilla. Samansuuntaisia kokemuksia tuntuu olevan liian monella syömishäiriöisellä. Hyvä ja asiantunteva hoito vaikuttaisi olevan poikkeus, ei sääntö. Eikä kyse varmaankaan aina ole resursseista. Tiedon ja osaamisen puutteesta ennemminkin. Ehkä jopa kiinnostuksen, halun puutteesta.

Minua kasvanut avoimuuteni on auttanut. Aion lisätä sitä edelleenkin. Tietenkään en voi joka tilanteessa ja kaikille kertoa sairaudestani, mutta ehkä voin osaltani lisätä tietoisuutta ympärilläni. Ihmisillä on paljon erilaisia ruokarajoitteita. Niin on minullakin. Sairauteni vuoksi en voi (aina) syödä kaikkea. Joskus voin, joko siksi, että olen paremmassa kunnossa, tai siksi että olen huonommassa kunnossa ja tulen siis oksentamaan jossain vaiheessa joka tapauksessa. Yleensä kyse on ollut jälkimmäisestä, valitettavasti.

Kasvanut avoimuuteni on vähentänyt häpeää, jota tunnen oireilustani. En ole tätä sairautta itselleni valinnut. Toivoisin, että ihmiset, varsinkin nuoret, saisivat apua aiemmin. Aiemmin kuin minä. Ennen kuin elämässä on täytynyt mennä valtavasti asioita pieleen, toistuvasti. Ja varsinkin ennen kuin sairaus kroonistuu ja muuttuu osaksi elämää, kuten minulla. Puhuessani asiasta avoimesti otan aina myös riskin tulla vähätellyksi. En näytä sairaalta, joten minua on ilmeisesti vaikea uskoa. Olen kokenut paljon tuota vähättelyä ja alkanut oppia ottamaan sen tietämättömyytenä. En usko, että vähättely useinkaan on tahallista.

Ei ehkä järkevää, mutta vähättelyä kohdatessani olen saattanut kertoa esimerkin päivästäni sairauden kanssa. Kerron nytkin. Toissa päivänä olin yksin kotona, ilman mitään suunnitelmia. Olin henkisesti liian väsynyt tekemään suunnitelma, saati toteuttamaan niitä yksin. Sellaisista päivistä tuppaa tulemaan huonoja. Alistuin sairaudelleni, en jaksanut taistella sitä vastaan tarpeeksi. Heräsin myöhään. Ensimmäisen kerran laitoin ruokaa suuhuni n. klo 14, koska olin silloin nälkäinen. Aiemmin en halunnut syödä, koska se olisi kokemukseni mukaan vain tarkoittanut bulimiapäiväni alkamista aiemmin. Söin sopivasti ja yritin lopettaa, tehdä jotain muuta, saada ajatukset pois ruuasta. En pystynyt. Sen jälkeen käytin seuraavat liki 10 tuntia syömiseen. Söin kaikkea mitä kaapeista löysin. En saanut sitä millään loppumaan. En halunnut lähteä yksin ulos, koska olisin varmaankin mennyt ostamaan lisää ahmittavaa. Oksensin muutaman kerran 10 tunnin aikana. Puhuin puhelimessa ja viestittelin, mutta en saanut tilannetta loppumaan. Yritin soittaa OA-laiselle, mutta hän ei ehtinyt puhumaan kanssani. Näissä tilanteissa ihminen, joka on kokenut saman ja toipunut, olisi arvokas. Uskon vielä sellaista apua löytyvän.

"Mitä enemmän meillä on salaisuuksia, sitä sairaampia olemme". AA:sta tuttu fraasi, sopinee tähänkin. Toissapäiväinen tuntikausia kestänyt kohtaukseni oli hirveä, mutta valitettavasti hyvin tyypillinen. Vastaavia päiviä on ollut paljon. Eilinen päivä olikin jo sitten paljon parempi. Olin liikkeellä ihmisten parissa, poissa kotoa pääosan päivää ja vointini oli merkittävästi parempi. Illalla kotona en kuitenkaan välttynyt bulimiakohtaukselta 😣

Nyt olen kuitenkin armollinen itselleni, enkä tuomitseva: eilinen oli edeltäjäänsä paljon parempi päivä. Täydellinen pidättyvyys ei ole aina minulle realistinen tavoite.


<----Tuossa sen sijaan olisi hyvä tavoite.

Miltä epävakaa persoonallisuushäiriö tuntuu?

Epävakaata persoonallisuushäiriötä sairastaa arviolta 0,7% suomalaisista. Runsaasti terveyspalveluita käyttävistä henkilöistä jopa n. 10 %:lla on tämä mielenterveyden häiriö. Kyse on siis suhteellisen yleisestä asiasta, mutta yleinen tietous asiasta lienee hyvin ohutta. Epävakaaseen persoonallisuushäiriöön liittyy runsaasti oheissairairastavuutta, sekä psykiatrista että somaattista. Potilailla on myös merkittävä itsemurhariski, n. 10% epävakautta sairastavista päätyy itsemurhaan.

Minäkään tuskin olin kuullutkaan koko häiriöstä ennen kuin se minulla diagnosoitiin n. kuusi vuotta sitten. Ylipäänsä en tainnut ymmärtää, mitä persoonallisuushäiriöt ovat. Tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö jaetaan kahteen pääluokkaan: impulsiiviseen tyyppiin ja rajatilatyyppiin. Näille on omat diagnostiset kriteerinsä. Minulla on rajatilahäiriö. Nimitys rajatilasta liittyy löytämieni tietojen mukaan käsitykseen liikkumisesta neuroottisen ja psykoottisen käyttäytymisen välillä. Ts. ilmiö sijoittuu neuroosin (käsittääkseni vanha termi, ei juuri enää käytetä) ja psykoosin välille, olematta selkeästi kumpaakaan.

Diagnoosi ei ole välttämättä pysyvä, voi olla että jossain vaiheessa en enää täytä diagnostisia kriteereitä. Häiriölle on myös tyypillistä, että oireet useissa tapauksissa saattavat helpottua iän myötä.

Ote suomalaisesta Käypä hoito -suosituksesta:

Rajatilahäiriön amerikkalaisen DSM-4:n mukaiset kriteerit alla. En ole verrannut viimeisimpään DSM-5:een, koska tuskin merkittävää eroa. (En käytä nyt adekvaatteja lähdeviitteitä. Lisätietoa mm. ao. osoitteesta.)

Osan em. piirteistä löydän helposti itsestäni, valitettavasti. Osaa en tunnista. Esimerkiksi vihaa minun on ollut aina vaikea tuntea ja tunnistaa. Paitsi itseäni kohtaan. Ajattelen, että minun on lapsuudessa pitänyt paketoida vihani niin tiukasti sisälleni, että sitä on vieläkin hankala saada sieltä ulos. Samoin kriteereissä mainittu suuren ihailun ja täydellisen välinpitämättömyyden tai halveksunnan vaihtelu ei ole minulle tyypillistä. Tai sitten olen omalle käytökselleni niin sokea, etten tunnista sitä. Se on pelottava ajatus.

Poimin alle kameleonttiblogi.blogspot.com osoitteesta valmiiksi kerättyjä, mielestäni osuvia kuvauksia epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Ehkä siksi, että minun on tässäkin niin vaikeaa luottaa omiin tuntemuksiini. En uskalla luottaa, että ne ovat totta, ellei jollakin muullakin ole samanlaista. Tässä lienee yksi identiteettini ongelmista. Minulle epävakaus näyttäytyy jatkuvasti, nopeasti muuttuvina mielialoina, pienikin vastoinkäyminen tai väärä kommentti saa minut usein raiteiltani ja haluan perua kaiken suunnittelemani. Minulle se on pelkoa, ahdistusta, kuolemantoiveita. Joustamatonta, mustavalkoista ajattelua (vaikka tietoisesti haluan ajatella toisin, pääni tuntuu olevan jumissa jossain ajatuksessa välillä). Saatan taantua lapsenkaltaiseksi, alkaa itkeä kaupassa kykenemättä hetkeen tekemään tms.
Kaikki alla kuvaillut eivät ole juuri suoraan kuin omia kokemuksiani ja tuntemuksiani, mutta suurin osa kyllä on.

Epävakaus on siis persoonallisuushäiriönä hankala ja toimintakykyä suuresti heikentävä tila. Sitä on pidetty jopa kaikista kiistellyimpänä kaikista persoonallisuushäiriöistä. Hoitohenkilökunnan asenteetkiin voivat usein olla valmiiksi negatiivisia epävakaita potilaita kohtaan. Epävakaita henkilöitä pidetään vaikeahoitoisina ja "hankalina tapauksina". Oikeanlaisella hoidolla saadaan kuitenkin hyviä tuloksia. Olen onnekseni päässyt asiantuntevaan hoitoon LT psyk. el Virpi Leppäsen työryhmään. Leppänen on tehnyt väitöskirjansa juuri kyseisen häiriön hoitomallista ja tutkimus jatkuu.
Mielenkiintoista luettavaa.

Suunnitelmia bulimiapeikon pään menoksi

Taas on kulunut hetkinen edellisestä bloggauksestani.
Tässä välissä tein uuden ennätykseni bulimiakäyttäytymisestä pidättäytymisessä tälle vuodelle: taisi olla 15 päivää!

Kävin jokin aika sitten viikonlopun reissussa Etelä-Suomessa. Kävin ensimmäisessä OA-kokouksessani livenä! Se oli mukava kokemus. Aivan erilaista lämpöä ja yhteenkuuluvuutta tunsin verrattuna palavereihin skypen välityksellä. Sain yhteystietoja ja kannustusta. Muutaman viikon päästä olen menossa OA:n kevätpäiville, josta odotan myös paljon. En ole juurikaan tavannut bulimikkoja OA:ssa, mutta pakonomaisen syömisen ja ruoan hallitsevuuden kokemus yhdistää.

Itse reissu oli ajoittain ahdistava; en esim. kokenut kykeneväni liikkumaan julkisilla kulkuneuvoilla kuten aluksi suunnittelin. Onneksi sain kuitenkin apua ja kyydin useampaankin kertaan. Paljon hyviä hetkiä oli myös. Lähdin Helsinkiin verkostoituminen mielessä ja sainkin sitä tehtyä. Vanhoja ja uusia tuttavuuksia kohtasin AA:n kevätpäivillä.

Reissun jälkeen en ole jaksanut ylläpitää pidättyvyyttä. Retkahdin melkein heti, enkä ole päässyt uuteen yritykseen kiinni. Minulla ei ole vielä tarpeeksi voimia eikä riittävästi kykyä käyttää työkaluja taudin jyllätessä. Olisin myös toivonut, että äitini, joka oli matkalla myös, olisi tullut vastaan ja vaikkapa perunut edelliset sanansa siitä, ettei olla enää missään tekemisissä keskenämme. Minusta on outoa, että moista asiaa, jonka siis koin hylkäämisenä, ei purettu eikä selvitetty millään lailla. Olisi vain pitänyt olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Periksi en kuitenkaan anna. En vieläkään. Suunnitelmissa on lähiaikoina perustaa tänne Ouluun oma OA-ryhmä ja aloittaa kokoukset. Ensimmäinen suunnittelupalaverimme on jo parin päivän päästä ja se tuntuu hyvältä. Onneksi olen puhunut sairaudestani avoimesti AA-kokouksissa viime aikoina ja löytänyt muitakin samojen ongelmien kanssa kamppailevia. Ihan yksin uuden ryhmän perustaminen tuntuisi liian hankalalta. Muitakin suunnitelmia sairauden kukistamiseksi ja elämänlaatuni parantamiseksi päässäni pyörii, mutta niiden toteutus on (vielä) työn takana. Oikeasti olen aivan kiinni ruuassa, syömisessä ja oksentamisessa.

En pysty lopettamaan, kun syön ihan mitä tahansa yksin kotona ollessani. Pakko on kuitenkin jotain syödä. Yritän syödä jotain järkevää, enkä ole juuri nyt ostanut "bulimiaruokia" kuten karkkeja, jäätelöä, sipsejä, einesruokia, leipää... Silti olen tänäkin päivänä tyhjentänyt kaappeja kaikesta mahdollisesta. Ilmeisesti vasta uni antaa taas hetken rauhan.

En voi, enkä haluakaan nukkua kaikkia päiviä. Nukkuminen tai poissa kotoa oleminen estää minua syömästä hallitsemattomasti koko päivää. Kotoa poissa oleminenkaan ei aina auta, mutta onneksi hankaloittaa ahmimista.

Tarkemmissa skeematesteissä epävakaan persoonallisuushäiriön hoitopaikassani paljastui, että yksi suurimmista tunnelukoistani on riittämätön itsekontrolli. No eipä yllätä!
Toisaalta olen ehkä elämässäni myös ylikompensoinut tätä tunnelukkoa olemalla pärjäävä ja "kontrolloitu" (tai ainakin yrittänyt näyttää siltä - ja osin, ainakin työelämässä, myös siinä onnistunut). Tunnelukothan kehittyivät lapsuudessamme suojelemaan meitä siellä vaikuttaneilta meille haitallisilta asioilta.

Luulen riittämättömän itsekontrollin tunnelukkoni kehittyneen, koska äitini hallitsi niin vahvasti kaikkea. Kaiken piti tapahtua hänen mielensä mukaan, muuta ei hyväksytty. Olisin halunnut kapinoida, koin että minun olisi pitänytkin välillä, oikeudenmukaisuuden nimissä, mutten uskaltanut. Olisin tullut lyödyksi, psyykkisesti tai fyysisesti - tai molempia - mutten kuulluksi. Sen sijaan "kapinoin" jo ennen kouluikää mm. hampaiden pesussa. Opin huijaamaan, kastelemaan hammasharjan ja jättämään harjauksen kuitenkin tekemättä, viemään salaa pissaiset housut pyykkiin ja tietysti myös nappaamaan naposteltavaa, mikä oli kiellettyä. En koskaan saanut kiitosta rehellisyydestä, kun kerroin totuuden, vaan rangaistuksen (minkä varmaankin oli  ansainnutkin) ja yksin jäämisen.

Lisäksi äitini varasti työpaikaltaan paljon tavaraa, kuten vessapaperia. En tiedä onko "varastaa" oikea termi, mutta tuskin sitä siellä henkilökunnalle jaettiinkaan. Asiasta en ole koskaan uskaltanut kysyä. Jos kysyisin nyt, vastassa olisi todennäköisesti täydellinen kielto; mitään sellaista ei ole tapahtunut. Minäkin kasvoin tässä(kin) asiassa vinoon ja olen toiminut samoin. Nykyisin en enää juurikaan toimi niin. Yritän välttää oman edun tavoitteluun perustuvaa "omin luvin ottamista", kun huomaan sitä itsessäni. Olen menettänyt pitkäaikaisen työpaikan vastaavan varastelun vuoksi. Ja bulimian. Otin vanhentuneita ruokia henkilökunnan tiloista kotiin. Sitä ei ollut varsinaisesti kielletty, muttei se oikeinkaan ollut, eivätkä muut työntekijät toimineet niin. Miksi muu kuin bulimikko toimisikaan niin, työpaikalla sai kuitenkin usein syödä ilmaiseksi, mikä oli iso etu.

En ole vielä ehtinyt puhua näistä asioista terapeuttini kanssa. Tällä viikolla oli psykiatritapaaminen, jossa mietittiin mm. kuntoutustuen hakemista. Päädyimme psykiatrin suosituksesta hakemaan sitä tämän vuoden loppuun. Helpottavaa, että toipumisaikaa on, koska askeleet eteenpäin ovat pienen pieniä.

Kunpa olisin työkunnossa vielä tänä vuonna. Aion ainakin tehdä parhaani sen eteen. Tänä päivänä olen pahoinpidellyt itseäni ruoalla, mutta olen tehnyt suunnitelman huomiselle ja ollut yhteydessä ihmisiin, joiden avulla se toteutuu. Pääsen pois ruokavankilasta vähäksi aikaa, ihmisten pariin ja vertaistapaamiseen.

Taistelen mörköä vastaan

Piru istuu olkapäällä ja toistelee: anna periksi luuseri, ei tämä koskaan lopu.
Vielä olen pysynyt ruodussa, mutta tuntuu, että on vain ajan kysymys milloin entinen meno jatkuu. Olen niin huonossa henkisessä tilassa.

Jotain suunnitelmia kuitenkin on: huomenna on aion osallistua kahteen vertaispalaveriin, yhteen aamulla ja toiseen illalla. Olen onnekseni saanut koukututtua niihin jonkin verran.  Huomisaamuun asti ehkä selviän, vaikka on vaikeaa. Motivaatio tuntuu olevan hukassa, mutta niinhän se riippuvuussairauksissa on. Sairaus houkuttelee jatkamaan, valitsemaan helpompi, nopeampi tie lievittää ahdistusta hetkeksi.

Retkahdus

Korjaus edelliseen tekstiini. Retkahdin melkein heti. Kumppani on ilmeisesti jo täysin kyllästynyt minuun, oltuani muutaman päivän kotona. Itsetuhoiset ajatukset valtasivat mieleni ja sitten tartuin ruokaan. Kaikki yrittäminen tuntuu taas turhalta. En minä osaa. En osaa elää niiden odotusten mukaisesti, joita lähimpäni tuntuvat minulle asettavan.

Kunpa vaan pääsisin pois...
Jo pienenä toivoin, ettei minua olisi. Että voisin haihtua ilmaan tai imeytyä maahan. Toisella luokalla sanoin koulussa tappavani itseni. Olin kuullut kotona tuota toisteltavan. Opettaja kuuli tuon ja totesi, ettei noin saa sanoa. Häpesin kovasti itseäni, vaikken oikein ymmärtänyt miksi. En puhunut sen koommin senkään vertaa tuntemuksistani.

Uusi korjaus: illalla klo 23.15. En ole vieläkään oksentanut. Söin vaan ahdistukseen päivällä tosi paljon, hetkessä noin 3000 ylimääräistä kcal. Tunnen, että tämä on retkahdus. Olen luuseri. Yritän tosissani jatkaa, mutta pelkään lopullista romahdusta. Se saattaa olla lähellä.

Ehkä romahdin, mutten retkahtanut

Tänä päivänä suunnitelmani menivät pieleen. Tarkoitukseni oli mennä jumppaan, bodypumpiin, josta tykkään kovasti, aamupäivällä. Pahoitin kuitenkin mieleni siitä, kun mieheni kysyi asiasta minulta ainakin kolme kertaa, että olenko lähdössä. Tunsin, että minuun ei luoteta. Se tuntui pahalta. Olen kuitenkin onnistuneesti käynyt tässä sunnuntaiaamun jumpassa monta kertaa, vaikka mieli onkin ailahtelevainen.

Lopulta vanha tuttu ahmimishimo sai vallan, koska olin jälleen kerran pettynyt itseeni. En uskaltanut lähteä kotoa mihinkään, en edes sinne jumppaan, koska pelkäsin retkahdusta. Pelkäsin, että löydän itseni pizzabuffetista ja sen jälkeen vielä ostamasta lisää ruokaa.

Selviytymiskeinoni oli tällä kertaa uni. Pakenemistahan sekin on, mutta rauhoittaa. Olen nukkunut monta tuntia keskellä päivää ja ahmimishimo näyttää menneen ohi.

On menossa yhdeksäs päivä ahmimatta. Ja yhdeksäs kuukausi raittiina. Päivä kerrallaan.

Hylätty

Hylätty olo tuntuu sydämessä. Silmien takana kuplii itku, joka ei tule ulos. Eilen yritin vaimentaa hylättyä oloa kaikenlaisella touhuamisella. Puhuinkin paljon. Nämä toimenpiteet kyllä auttoivat. Terapeuttini sanoi eilen, että nyt minussa on nyt päällä toimivan aikuisen moodi: todellakin toimin ja teen niitä asioita, joiden tiedän tuovan itselleni parempaa oloa. Minulle se on ennenkaikkea sitä, etten jää yksin.


Suru pyrkii kuitenkin pintaan. Kokemuksesta tiedän, että surua ei voi jättää surematta. Nyt ajattelin antaa hylätyn olon tulla, se ei kuitenkaan mene pois piilottamalla. Annan itselleni luvan tuntea itseni hylätyksi ainakin jonkin aikaa. Surra sitä, että minulla ei ole äitiä johon luottaa. Luottaa siihen, että minut ja tunteeni hyväksyttäisiin ja otettaisiin vastaan, paitsi joskus kun hän jaksaa tai kaikki sattuu sopimaan. Ei ole, eikä ehkä tule koskaan olemaankaan. Nyt annan surulle aikaa pari tuntia, en enempää, sitten lähden taas ihmisten pariin.

Tänään olen pyytänyt vapautta pakonomaisesta syömisestä. Jos selviän tästä päivästä, on se ennätyksellistä pitkään aikaan: 7. päivä!

Kotiinpäin

Viime yö meni taas hyvin vähillä unilla. Pohdin ja pohdin, mikä on oikea ratkaisu; lopettaako reissu kesken vai jatkaako yrittämistä. Rukoilinkin vastausta, tietoa siitä miten olisi paras toimia. Lopulta aamulla sain vastauksen. Äiti ilmoitti, että parempi jos lähden pois, eikä olla enää tekemisissä keskenämme.

Äidin ja minun välinen kommunikaatio ei toimi. Välillämme on valtavasti jännitteitä: mm. kaunaa, syyllisyyttä ja vaatimuksia. Puolin ja toisin. Näin on ollut aina, mutta nyt nämä asiat ovat taas kärjistyneet ja kriisiytyneet. Varmaan siksi, etten jaksa nyt pitää tunteita sisälläni, koska olen muuten huonossa kunnossa. Mutta myös siksi, etten halua enää! En halua enää nielaista tunteitani. En voi enää jatkaa niin.

Kokeilen listata viat, joita minusta nyt lueteltiin. Jos se vapauttaisi vähän niiden miettimisestä.


Minun vikojani äitini mielestä, minun kuuleminani:

-piiloudun sairauteni taakse
-en ole kiinnostunut muista asioista kuin sairauksistani
-en puhu muusta kuin sairauksistani
-hän ei ymmärrä sairauksiani, eikä uskalla kysyä, koska ärähdän, jos minulta kysytään jotain
-en ole ikinä ollut tarpeeksi yhteyksissä äidin kanssa
-meillä ei ole yhteistä puhuttavaa
-romahdan, kun näen äidin
-haaskaan lahjojani, koska en ole terve
-arvostelen äitiä kaikesta hänen tekemästään, esim ruuanlaitosta ja hänen sanomisistaan. Haukun kaiken hänen tekemänsä paskaksi ja nauran ivallisesti
-haluan ehkä pilata hänen elämänsä
-inhoan häntä

Osa näistä vioista minusta varmasti löytyy. Kaikkia en tunnista. En taatusti tarkoituksella arvostele saatika hauku tai ivaa. En tietääkseni inhoa ketään (paitsi liian usein itseäni), enkä halua kenenkään elämää pilata - en edes omaani.

Ihan yksinkö tämän konfliktin taas aiheutin. Entäs toisen osapuolen osuus? Siitä ei ollut juuri mitään puhetta.

Minut kutsuttiin mukaan tälle matkalle.

Nyt istun bussissa matkalla kotiin, koko pitkän päivän. Ja yritän pysyä kasassa.
Romahdus lienee tulossa jossain vaiheessa. Itsetuhoiset ajatukset kolkuttelevat jatkuvasti päästäkseen mieleni sisään. Vielä olen onnistunut pitämään ne ulkopuolella. En jaksaisi romahtaa taas.

Olen tosi pettynyt. Yritän olla pettymättä nyt itseeni. Loppujen lopuksi hoidin tämän ihan kelvollisesti tilaani nähden. Tein virheitä, sain kokemuksia.

Tällä "seikkailulla" täytyy olla jokin tarkoitus.

Neljäs päivä

Neljäs päivä pidättyvyyttä menossa. Uskon selviäväni tästäkin päivästä. Vaikka taas ahdistaa. Kovasti. Ahmishimoja huomaan myös, ensimmäistä kertaa pariin päivään. Läheisten suhtautuminen ja ajattelemattomat kommentit ottavat kupoliin. Esim. kuinka he "voivat syödä hyvällä omallatunnolla", kun ovat hiihtäneet niin ja niin paljon. Vitsin varjolla näitä juttuja heitellään, mutta taustalla kuulostavat olevan oikeasti sitä mieltä. Minä en ole hiihtänyt juuri yhtään tällä reissulla. Tänä päivänä en ole käynytkään ulkona, enkä välttämättä lähde edes kävelylle. Silti voin syödä hyvällä omallatunnolla. Aaaargh!!!
Toisaalta en ehkä edes uskalla lähteä kävelylle, koska pelkään sortuvani helpottamaan oloani ahmimalla. Tässä lähellä on siihen paljon mahdollisuuksia: kauppoja ja ravintoloita.

Tietysti tuossa läheisten käytöksessä on taustalla suurta tietämättömyyttä syömishäiriöistä, sen ajattelemattomuuden lisäksi. Minä ymmärrän ja hyväksyn sen, parhaani mukaan. En voi muuta. Silti se saa minut tuntemaan itseni... hmm, mitähän tämä on?... surulliseksi, yksinäiseksi. Kyllä, ainakin näitä tunteita tunnistan alun kiukustumisen alta. Aamulla osallistuin OA-kokoukseen ja tiedän, etten ole yksin. Silti tunnen yksinäisyyttä.

Tämä saattaa nyt kuitenkin olla ihan hyvä opin paikka minulle. En lähde mukaan tuohon suorittamisen kautta elämiseen, vaikka sellaisia vaatimuksia täällä ilmassa onkin. Minun on päästettävä hiljalleen irti turhista vaatimuksista, muiden ja varsinkin itseni asettamista. Opettelen päästämään irti. Opettelen itsenäisyyttä.

Tämä ahdistus menee kyllä ohi. Itsetuhoiset ajatukset ja suunnitelmat käyvät mielessä nyt vain lyhyitä aikoja, eivät jää asumaan. Näin on ollut nyt terapian aloittamisesta lähtien. Olisi mukava kertoa näistäkin, myös positiivisista, asioistani ja kuulumisistani läheisilleni täällä, mutta eivät he tunnu olevan kiinnostuneita. Tai sitten minä olen vain niin raskasta seuraa... Tai he eivät osaa ottaa tällaista vastaan...

Koukussa ruokaan -dokumentti

Takana uneton yö tunnemyllerryksessä reissun päällä. Uni ei tullut millään, joten käytin yön katsomalla Netflixiltä Addicted to food - Koukussa ruokaan -sarjan. Olipa vahva kokemus. Vahva suositus sarjalle minulta myös. Ehkä liian rankkaa katsottavaa sellaiselle, joka ei ole erityisen kiinnostunut aiheesta. Minä sain tästä kuitenkin paljon, toisin kuin suurimmasta osasta näkemiäni dokumentteja.

Sarja käsittelee Shades of Hope -hoitolaitosta, joka on 12 askeleen hoitopaikka pakonomaisesti ahmiville ja bulimikkopotilaille. Kunpa pääsisi itsekin tuollaiseen hoitopaikkaan toipumaan! Umpiväsyneenä vaikutuin ja liikutuin sarjassa kuvatusta tunteiden käsittelystä, vaikka se varmasti käsikirjoitettua olikin. Aidolta näytti kuitenkin. Potilaat mm. itkivät raivoisasti, huusivat ja hakkasivat pehmustettuun kuutioon tuskaansa pintaan ja ulos. Sain itse myös itkettyä omaa tuskaani samalla, tuntui helpottavalta.

Melko monipuolisesti sarjassa mielestäni on tavoitettu ahmimistyypisten syömishäiriöiden moninaisia juurisyitä ja erilaisia muotoja. 12 askeleen ohjelmaa tosin ei kovin paljon tuoda esille. Hoitojakso (suljetussa) laitoksessa kestää 42 päivää, jonka jälkeen suurimmalle osalle asiakkaista suositeltiin jatkohoitoa joko samassa laitoksessa tai avoimemmassa paikassa, kaikille yksilöllisesti. Kaikille potilaille suositeltiin jatkamista 12 askeleen vertaistukiryhmissä.

Sarja laittoi minut miettimään omalta kohdaltani lisää itsenäistymistä ja uhrin roolista pois pyristelemistä. Olen asettunut liikaa tuttuun uhrin muottiin. Enää minun ei tarvi uhriutua, enää minua ei kukaan satuta. Voin pitää puoleni.
Pienen pieniä, mutta hyödyllisiä havaintoja.

Ei aivan turha uneton yö, vaikka edessä saattaakin olla kurja päivä.

Matkalla

Nyt olen reissussa. Olo on ollut suhteellisen tasapainoinen, kuten yleensäkin matkoilla. Jostain syystä minulla on usein helpompaa poissa kotona. Pystyn paremmin olemaan tässä hetkessä ilman menneisyyden murehtimista tai tulevan pelkäämistä.

On menossa toinen päivä ilman bulimiaoireilua. Aiemmin tänään ahdisti pahasti. Mietin jo kotiinpaluutakin. Nähtäväksi jää, miten tämä tästä jatkuu. Ahdistus tuntui aivan fyysisenä puristuksena rinnassa. Ulos puristui vähän itkua, mutta suurin osa siitä jäi sisälle paineeksi. Onneksi minulla ei täällä ole mahdollisuutta (tai oikeastaan halua) paeta näitä tuntemuksia ruokaan. Ja onneksi on ihmisiä, joille voin aina soittaa ja puhua. 

Ahdistus on merkillinen tuntemus. Heräsin miettimään sitä tarkemmin psykiatrikäynnillä jonkin aikaa sitten. Puhuin ahdistuksestani ja mukana ollut hoitaja sanoitti mielestäni asian hyvin: ahdistus tuntuu juuri siksi niin pahalta, kun sen takana olevia tunteita on hankala eritellä. Se on vyyhti tai möykky, josta ei saa kiinni. Läheiset saattavat kysyä, mikä ahdistaa, enkä osaa vastata. Ehkä tulisikin kysyä - myös minun itseltäni - miltä se ahdistus tuntuu?
Olenko pettynyt, surullinen, loukkaantunut, mustasukkainen tai vihainen? Aivan perusasioitahan näiden pitäisi olla, mutta minä en näitä osaa, enkä ole kasvuympäristössäni voinut oppiakaan. Sitä mieltä oli psykiatrini.

Kun tunteista ahdistuksen takana saa kiinni, usein helpottaa. Kokemusten jakaminen auttaa myös.
Tänään tunsin ainakin suurta surua ja myötätuntoa läheisen puolesta. Hän kärsii ja oireilee henkisesti, enkä voi sille mitään. Paha olo tietenkin myös tarttuu kanssaihmisiin. Pelkoa tunsin myös. Pelon ilmapiiri pääsee esiin silloin, kun rakkauden ja hyväksynnän ilmapiiri puuttuu tai on piilossa. Haluaisin auttaa, mutta en voi tehdä mitään. Voin ottaa vastuun kuitenkin vain omasta itsestäni, omasta hoidostani ja toipumisestani.

Tänään pidättäydyn pakonomaisesta ylensyönnistä sekä alkoholista.
Olen kiitollinen tuskasta, joka pakottaa toimimaan toipumisen eteen. Pakottaa mietiskelemään ja etsimään vastauksia muiden ihmisten kanssa. En halua elää elämääni henkisesti unessa, paeten omaa itseäni milloin mihinkin touhuamiseen tai riippuvuuteen.

Ikävän aikaa vieväähän se toipuminen on, mutta en voi itse päättää aikataulua. Kaikki tapahtuu aikanaan, kun toimin sen hyväksi.

Muistin juuri vuosia sitten kuulleni, että toipumista ei voi itse nopeuttaa, mutta hidastaa sitä voi!