Tuen tärkeys

Olen saanut aivan valtavasti tukea. Ilman sitä en olisi nyt tällä toipumisen tiellä. Toki olen sitä nyt osannut ja uskaltanut pyytää.

Siitä tuli mieleen nyt kovasti viime päivät mielessä pyörinyt "ystävä", joka ei ollutkaan ystävä. Tämä asia on jopa vallannut ajatukseni, vaikka yritän ajatella " elä ja anna elää" yms.

Yllättäen ex-ystävä hyökkäsi viesteissä kimppuuni, moittien minua, että otan yhteyttä vain silloin kun tarvitsen jotain. Ymmärrän pointin hyvin, mutta en ollenkaan allekirjoita sitä meidän tapauksessamme. Minä olen myös häntä kuskaillut jne.

 "Häpeä itseäsi!", tuli kommenttina kun olen sairauksistani kertonut.

Kommentoin vain takaisin, että niin häpeänkin.
Osaan kyllä sen taidon aivan luonnostaan, ihan ilman kehotuksia. Varmasti on tullut hävettyä aivan tarpeeksi, ehkä jopa liikaa.

Kummallista, miten kovasti hyökkäys satuttaa. Sitä ei olisi tietenkään sattunut, jos minä (tyhmä/köyhä) en olisi häneltä pyytänyt saatavaani takaisin. Kaikki tämä mokoman 30 €:n takia 😥

En ole tottunut välien menettämiseen ihmisten kanssa, enkä kyllä aio tottua. Siksi kai tämä sattuu niin paljon.

En silti halunnut alkaa nuoleskelemaan, tietenkään. Olen tehnyt virheitä, aivan helvetisti. Niitä ei tekemättömiksi saa, ei edes sadalla hallelujalla. Tehdyillä virheillä voi aina puukottaa, jos haluaa.

Entisen ns. ystäväni valinta oli puukottaa. Aika moni muu tietää erehdyksistäni, mutta onneksi sieltä ei tule puukkoa, vaan tukea. En olisi tässä, kirjoittamassa tätä ja huomenaamuna menossa MTT-käynnille, ilman sitä kaikkea tukea.

KIITOS ❤

Bulimikkokokkiko?

Tykkään ruuan laitoista tosi paljon. Vielä enemmän huomaan nauttivani siitä nyt, kun kaikki näyttää jäävän ruoansulatuskanavan käsiteltäväksi. Määrät ovat pienentyneet. Laatu on parantunut huomattavasti. Ennen oli toki usein uusperhe, joka mahdollisti suurien määrien kokkailun.

Ja ennen (bulimia-aikaan) en itselleni oikeasti laittanut "oikeaa" ruokaa, paitsi salaatteja. "Mössöjä" vaan, ja valtavia määriä muuta, oikeasti minulle pahaa tekevää, kuten leipääkin. En edes tykkää siitä. Tai tykkään kyllä ruisleivästä, mutta vaalea... mielestäni turhaa ja harvoin eka haukun jälkeen maistuu yhtään miltään.

Ruokia, joita ei edes tehnyt mieli, vedin, kun oli vaan pakko syödä, syödä ja syödä, oksentaa ja toivoa että tulee vaikka vapauttava uni. Joskus se tuli ja torkkujen jälkeen pystyi jatkamaan päivää taas niin kuin ei mitään. Siinä oli muutama kaava:


A) Joskus nukahdin, ja unien jälkeen verensokeri olikin tosi alhainen.  Sen myötä olisin lähinnä vain halunnut kuolla sillä hetkellä. Se tunne on minulla ainakin ollut aika voimakas: reagoin suht. voimakkaasti verensokerin laskuun, kädet tärisee, mieliala laskee, ärtymys nousee

B) Useimmiten en onnistununut nukahtamaan. Jatkoin ahmimista 😥 Koko show alusta ties kuinka monta kertaa päivässä.

C) Joskus tajusin/ uskalsin/ pystyin syömään jotain pientä oksentamisen jälkeen. Sain kierteen ainakin hetkeksi poikki.



Miksi aloin tätä nyt kirjoittamaan?

Kirjoituksen kirvoitti kermavaahto. Teen kakkua omasta halustani erääseen kahvipöytään. Hillitön halu ahmia tuo 6 dl kermaa tuli jo tuossa illalla, kun sitä vatkasin. Kummallista. Tottakai (?!?!) bulimikkona olen vetänyt joskus erinäisiä määriä kermavaahtoa, mutta ei se ole minusta mitenkään erityisen kivaa/ hyvää. Helppoa oksentaa toki. Ihmeellisiä mielihaluja.

Sairaus yrittää kovasti mua kietoa lonkeroihinsa. Niin tämän tulkitsen.

Virhe ja pientä ahminnanpoikasta (?)

Kävin tänään opiskelukaverini luona. Olin varautunut kertomaan koko tarinani, mutta jotenkin se ei tullut ulos. Kouluikäinen lapsi oli paikalla ja... en tiedä, kai jänistin. Toisilla kun kaikki näyttää olevan niin idyllisesti. (Olisipa mullakin koti, perhe, jne....)

Se oli virhe. Tätä asiaa en voi jättää minulle jollain tavalla tärkeille ihmisille kertomatta. Tärkeille, vaikka ei olla oltu vuosikausiin tekemisissä. Tärkeys tulee siitä samanhenkisyydestä. Tulen kertomaan jossain vaiheessa. Nyt vaan vaivaa, etten kertonut heti.

Se kostautui omassa olossa näköjään sillä tavalla, että söin tosi paljon. Kaikki pysyi kyllä sisällä, mutta huolestuttaa silti.

Tosin päivällä syömiset unohtuivat kokonaan. Oli niin paljon menemistä ja selvittämistä, mm. toimeentulossa. Yllättäen eilen selvisi, etten saa palkkaa tältä kuulta ollenkaan. Ennen aikaraja on ollut 3kk, jonka jälkeen on pitänyt hakea sairauspäivärahaa. Nykyään se onkin näemmä 1kk.

Pienellä lainalla tästäkin kuivin jaloin selviää, edelleen oksentamatta.

Yritän olla siitä kiitollinen. Suurimman osan aikaa osaankin tuntea suurta kiitollisuutta 🙏

Viimeinen käynti osastolla

Toivottavasti.

Kävin tänään omahoitajan juttusilla osastolla, sekä syömässä. Kerroin, miten hyvin on mennyt.
Koko ajan parempaan päin ruokailujen tasaisuuden suhteen, sekä mielialojen tasaantumisen myös.

Ahmimishimojahan on tullut ja mennyt.

Onneksi olen niistä päässyt yli. Jonkinlainen sisänen puhe itselleni on auttanut, itseni rauhoittelu: "tämäkin menee ohi. Ahmimalla en pääse pakoon."

Apua on antanut myös tieto siitä, että, impulssi riippuvuutta aiheuttavaan toimintaan kestää jonkin tutkimuksen (en ole tutustunut lähteisiin tarkemmin) mukaan keskimäärin 90 sekuntia. Sen jälkeen ruokimme halua omilla ajatuksillamme. Tämän olen kuullut aiemminkin, mutta sen toi taas uudelleen esiin eräs hoitaja osastolla.

Se helpottaa, ei tarvitse jaksaa kauaa. Ennen tuo oli kuitenkin liian kauan, en pystynyt edes siihen. Ei ollut taitoa, ei kykyä, ei voimavaroja.

Ahdistaa pitkästä aikaa

Tai ainakaan ihan lähipäivinä ei ole ahistanu näin paljon.

En tiiä onko se näin proosallinen syy, kuin ihan kohta olevat 40-v. synttärit, mutta minun mielenvakaudella ihan mahdollista.

On tässä elämäntilanteessa paljon muutakin mietittävää toki.

Nyt ajattelen, että todennäköisesti yksin itken itseni uneen 40-vuotissyntymäpäivänäni. Kuulostaa inhottavalta, tiedän, mutta en jaksa suunnitella mitään. Haluaisin kyllä...

Olisi aivan ihanaa järjestää bileet, mutta kokemuksesta tiedän, ettei sinne tule (juuri) ketään (anteeksi teille kahdelle, jotka kuitenkin tulitte edellisiin)  ja itsensä saa itkeä uneen 😖

Rakastan bileiden järjestämistä! Suunnittelua, ruoan laittoa, organisointia, koristelua, emännöintiä, sosiaalista puolta, kaikkea... 😊


En vaan uskalla nyt ottaa riskiä, täytyy keksiä jotain muuta.

Jotain muuta, mitä??? Yksin kotona?? Ei! Baariin? EI!!!!!!???

Entisessä elämässä mulla oli aika lailla jo suunniteltu 40-v päivä bändeineen takapihalla minä solistina.... ☹️


Onneksi juuri pientä itsetuhon haavettakaan en anna hiipiä mieleen, kun aattelen synttärilahjaani itelleni. Rahaa ei ole yhtään, mutta onneksi liikuntaseteleillä pystyin varaamaan laskuvarjohyppykurssin. Se antaa voimaa. En anna itsetuholle periksi!


Olen oman elämäni pääosan esittäjä.

Ravitsemusterapeuttikäynneistä

Sairaalan puolesta oon päässyt nyt kaksi kertaa ravitsemusterapeutille. Onneksi. Hyvä ammattilainen on ainakin tämä sairaalan virassa oleva ihminen.

Toinen omahoitajistani osastolla sanoi alussa, että sairaalassa on ravitsemusterapeutti, mutta minähän en varmaan sitä tarvi, koska minulla on tietoa terveellisestä syömisestä. Olin tippua tuolilta.

Mitä v...ua mikä asenne! Eihän tässä sairaudessa tiedosta ole kyse! Olen vuosia taistellut saadekseni apua, joten varmasti kokeilen kaiken avun mitä voin.

Aiemmin yritin vuosien aikana päästä ravitsemusterapeutille työterveyden kautta. Myös itsemaksavana asiakkaana. En tiedä mikä siinäkin tökki, mutta ei minua otettu tosissaan.

Olen kokenut nyt kuitenkin kokenut ravitsemusterapiakäynnit hyvänä. Mitään mullistavaa uutta ei ole hoitooni ravitsemusterariapia tuonut, mutta kuitenkin mahtavan, oman ruokavalion, jossa SAAN syödä minulle mieluisia ruokia tarpeeksi usein.

Eikä ei ole ollut pakko ollut syödä niitä ittelle epämieluisia (ja helposti ahmimiskohtauksen laukaisevia) ruokia, esim. nopeita hiilaraita (pastat, riisit, vaaleat leivät) ja sokeroituja juttuja (jugurtteja, mehuja yms).

Ravitsemuskuntoutuksessa olisi "pitänyt" opetella myös näiden syönti, mikä olisi varmasti ollut hyvä askel kohti vielä normaalimpaa syömistä.

Mutta yritän opetella pikkuhiljaa pientä sallivuutta (jota kyllä jo vähän onkin) ja toisaalta, mielestäni ihminen pärjää vallan hyvin ilman noita tuotteita, kun syö muuten tosi monipuolisesti 😊

Verkostoneuvottelu takana

Kylläpä se jännitti.
Nukuinkin aika huonosti, vaikka muuten unet ovat alkaneet jo yö yöltä korjaantua.
Myös mielialoissa on ehkä rauhoittumista (ainakin näin haluan uskoa).


Verkostoneuvottelussa oli siis mukana psykiatri, kaksi sairaanhoitajaa ja minä.
Tulos oli erittäin positiivinen. En mene ravitsemuskuntoutukseen, koska vointini on nyt niin hyvä.

Muut potilaat siellä ovat huonompikuntoisia, paljon oireilevia ja taantumisiakin on kuulemma tällaisissa tapauksissa todistettu.

En hyötyisi tällä hetkellä tuosta hoidosta, enkä kyllä ole siihen motivoitunutkaan; en tunne tarvitsevani ohjattua ja valvottua syömistä. Toivottavasti en tulekaan tarvitsemaan. Hakeudun sinne jonoon, jos vointi taas romahtaa.

Onneksi tyhjän päälle ei tarvi jäädä, vaan muut avohoidon käynnit ja syksyllä alkava sh-ryhmä sovittiin.

Omien siipien kokeilu alkakoon! 😊

Pikapäivitys kotoa

Kotona nyt muutaman päivän. Käytännössä oon ollut menossa koko ajan. Olen täyttänyt kaiken ajan kavereilla, menemisellä ja meiningillä. Mutta olenpahan pysynyt kuivilla ahminnasta ja oksentamisesta!

Hieman pelotttaa hillitä vauhtia, vaikka välillä uuvuttaa tämä tahti...

Huomenna verkostoneuvottelu osastolla avohoidosta sekä mahdollisesta ravitsemuskuntoutukseen menosta. Lisää aiheesta, sekä ravitsemusterapiasta sitten.

Yllättävä käänne - kotiutus

Minut kotiutettiin eilen.

Virallinen termi taitaa olla koeloma osastolta. Eilen aamulla oli hoitoneuvottelu uuden psykiatrin kanssa (joka ei muuten edes vaivautunut itseänsä minulle esittelemään!). Noh, lääkäri totesi että lähdet sitten kotiin. Minä että, niin, mahdollisesti pidemmästä viikonloppulomasta on ollut alustavasti puhetta omahoitajan kanssa. Tuli jyrkästi puun takaa tieto, että nyt kaapin tyhjennykseen ja kotiin. Toki jostain joku petipaikka hommataan, jos en pärjää yksin kotona.

Sinänsä erittäin positiivinen juttu, mutta myös erittäin huonosti hoidettu osaston puolesta. Hyvävointiselta kun näytän. Olisi kuitenkin pitänyt varoittaa/ valmistella koelomaan/ kotiutukseen ainakin maininnalla/ ehdotuksella vähintään pari päivää aiemmin.

Laitoin palautetta asian hoitamisesta sairaanhoitopiirin laatupäällikölle.

Ehkä tämäkin taas kuvastaa bulimian "näkymättömyyttä" sairautena. Ei sitä vaan uskota tai haluta nähdä vaikka tuossa viimeisessä hoitopalaverissakin minulle tuli itku pelosta, että kohta olen taas samassa helvetissä, josta kolme viikkoa sitten lähdin.

Muutenkin psykiatrin rivien välistä paistoi kokemuksen ja/tai kiinnostuksen puute työtänsä ja/tai minun sairauttani kohtaan. Onneksi minulla on muunlaisiakin kokemuksia ja vihdoin tiedän ainakin yhden paikan mistä löytyy asiaan paneutumista. Mutta on sitä pitänyt toden teolla etsiä ja monet pettymyksen itkut on vastaanottohuoneissakin itketty. "Mistä minä saisin apua?"

Onneksi voimavaroja nyt on paljon enemmän kuin 3 vk sitten. Ruokarytmi ja katko oireisiin ovat voimaannuttaneet mua selvästi niin henkisesti kuin fyysisestikin. Samoin avoimuus on auttanut ja auttaa edelleen eteenpäin. Ympärilläni on niin paljon välittäviä ihmisiä, minun täytyy vaan uskaltaa pyytää apua.

Kuinka pahaksi se sitten oikein meni?

Olen miettinyt kovasti tämän kirjoituksen julkaisemista.

En haluaisi mässäillä (toim. huom sanavalinta ;)) asialla, mutta ehkä tämä voi jollekin avata asian vakavuutta. Että ainakaan minun sairaudessani ei ollut kyse satunnaisesta oksentelusta vähän liikaa syötyäni, vaan se todellakin täytti KOKO ELÄMÄNI.

Ystävä kysyi yksi päivä, kuinka pahaksi mun bulimia oikein sitten meni.

 Sanoin, kuten ennenkin, että se vei lähes kaiken ajan, rahan, sosiaalisuuden ja elämänilon. 

Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa? Funtsin useamman päivän, kirjoitanko tästä aiheesta. Se tuntuu kaikista noloimmalta, joten antaa mennä.

Saatoin syödä "muovikassillisen" ruokaa.
Saatoin syodä "kestokassillisen" ruokaa.

Olen keittänyt vaikka kuivapainona kilon makaronia/riisiä tms. hiilaria ja lisännyt siihen vajaan kilon nakkeja tms. halpaa "protskuu" sekä kilon verran sipulia ja kasviksia, yhteensä ruokaa tulee ehkä viitisen kiloa. Tämä setti naamaan kerralla. Pahimmillaan monta kertaa päivässä.



Kerran kokeilin hakea neljä (4!) pizzerian pizzaa ja söin ne kerralla, söin ne ja jotain muuta lisäksi. Ei riittänyt. Sydämen nälkä säilyi.

Mikään määrä ei siis riittänyt. Käytän tässä tarkoitukselli imperfektiä. Haluan ajatella, että tämä on mennyttä elämää, vaikka viimeisistä oireiluista on vain kaksi ja puoli viikkoa.