Pelottaa. Miksi?

Minua pelottaa nyt muutaman päivän päässä oleva matkalle lähtö. Olen lähdössä reissuun porukalla, jossa on tuttuja AA-ystäviä. Muuten, ilman tuollaista tukijoukkoa, en uskaltaisikaan lähteä tässä kunnossa pariksi viikoksi yhteismajoitukseen ja ylipäänsä pois kotoa. Jaksamiseni kun on ajoittain heikkoa. Fyysisesti minussa ei ole mitään vikaa, mutta psyykkisen oireilun aiheuttama voimattomuus on todellista. Samoin olen välillä voimaton huonon ravitsemustilan ja oksentelun sekoittaman kehon huonovointisuuden takia. Välillä minulla taas on voimaa ja virtaa vaikka mihin. Paremman voinnin kaudet ovat olleet vielä lyhyitä, mutta toivon ja uskon, että ne tulevat pitenemään hiljalleen. Yleensä voimaannun parhaiten aitojen ihmisten seurassa, ehkä parhaana esimerkkinä näistä oma lapseni. Oman teini-ikäiseni seurassa osaan aika hyvin olla levollinen, vastuullinen aikuinen: en alistu, en pelkää paljoa, enkä ole usein ahdistunut. Koen usein olevani lähellä omaa itseäni, sitä mikä oikeasti olen.

Tulevassa reissussa pelkään romahdusta, sitä etten jaksakaan. Etten jaksa urheilla muiden tahdissa, tai muuten paine on liian kova. Romahduksia tapahtuu kotonakin liki viikoittain. Haluan silti lähteä mukaan, koska pois kotoa lähtemisen mahdollisuudet ovat nyt kapeutuneet tosi vähiin. Pelkään edes yrittää mitään, romahdukset tuntuvat välillä liian rajuilta kestettäviksi. Mitä jos en joskus pääsekään enää ylös ja itsetuhon tie jää ainoaksi vaihtoehdoksi? Tämä skenaario on ollut tosi lähellä monta kertaa ja pelko kumpuaa noista muistoista ja  kokemuksista.

Mielessäni on viime kesän matka, joka meni totaalisesti pieleen. Sen jälkeen en ole uskaltanut mitään reissua suunnitella. Tai olisin kyllä halunnut, koska tunnen kaipaavani korjaavia kokemuksia. Yksin en kuitenkaan nyt jaksa reissata, eikä sopivaa matkaseuraa oikein ole. Mies ei tällä hetkellä halua kanssani mihinkään matkustaa, koska mielialani ailahtelevat niin paljon. Onhan se raskasta, uskon sen ja tiedän toki lapsuuden kokemuksistanikin. Silloin asioista ei tosin puhuttu, nyt oireillani on nimi.

Skeematerapian aloitettuani aloitin myös lukemaan Kimmo Takasen kirjaa Tunne lukkosi - vapaudu tunteiden vallasta. Ihmettelen, etten ole kirjaa aiemmin saanut luettua, vaikka tunnelukkotestin olenkin tehnyt ensimmäistä kertaa jo vuosia sitten. Kirja on todella mielenkiintoinen ja sai minut todella pohtimaan. Ehkä nyt onkin juuri oikea aika perehtyä tähän kirjaan ja menetelmään, terapian ohella ja tuella.

Olen kirjan alkupuolella menossa, aion käydä kirjan asiat huolella läpi ja kirjoittaa niistä paljon, ehkä myös tänne blogiin. Alkuosassa puhutaan pelosta näin:

Pelon, jännityksen, paniikin tai hädän tunne kertoo siitä, että turvallisuuden tarpeemme ei tyydyty. Kehossa virittyy pelon tunne, kun keho aistii  ympäristössä jotain uhkaavaa. Se on kuin varoitussignaali, jonka tehtävänä on tuoda esille tilanteeseen liittyvää uhkaa. ... Vaikka signaali tuleekin, aina ei ole kysymys todellisesta vaaratilanteesta. ... Signaalin tarkoitus on saada meidät kiinnittämään huomiota ympäristöömme, onko tapahtumassa jotain uhkaavaa? Usein kuitenkaan emme ymmärrä tunteitamme sen kaltaisena signaalina. Päinvastoin, koemme signaalin eli pelon tunteen häiritsevänä ja haluamme hiljentää sen silloinkin, kun on kysymys todellisesta vaarasta. Haluamme sulkea korvamme ja silmämme, jos emme saa signaalia vaimennettua. Jos emme anna signaalille huomiota, se vain voimistuu saadakseen viestinsä perille. Jos emme kuuntele pelkoamme, se vain voimistuu. 

Annamme tunteidemme hallita meitä, jos emme ymmärrä niiden tarkoitusta. Pelkomme saa meidät aiheetta välttelemään tai pakenemaan, antautumaan tai hyökkäämään, vaikka meidän ei tarvitsisi, jos hyväksyisimme pelkomme signaalina turvattomuudestamme. Pelko tarvitsee lisää läsnäoloa, suojaa, turvallisuutta ja varmuutta. Se ei tarvitse torjuntaa, väheksymistä, kieltämistä tai vihamielisyyttä. Kummalla tavalla suhtaudut omiin pelkoihisi? Mistä olet tämän suhtautumistavan oppinut?

Tuo teksti auttoi ja auttaa minua paljon. Hyväksymisen opetteleminen on jo auttanut minua joissakin asioissa voimaan paremmin. Uskon, että myös myös pelkoni hyväksymällä voin auttaa itseäni. Kieltämistä, torjuntaa, välttelyä ja pakenemista olen oppinut ja tottunut käyttämään kaikkien tunteideni kanssa. Kieltäminen ja muu pakoilu pahentaa asioita, mutta hyväksyvällä asenteella pelkokin menettää voimaansa.

Tunnen se jo nyt.

Miksi sairastuin bulimiaan?

Bulimiani alkoi ollessani n. 18-vuotias. Olin muuttanut pois lapsuudenkodistani 17-vuotiaana, koska koin siellä asumisen liian vaikeaksi ja ahdistavaksi. En voinut olla oma itseni, eikä omaa tilaani kunnioitettu. Huoneeni tutkittiin ja päiväkirjani luettiin usein. Muutoinkin kodin ilmapiiri oli kireä ja tukahduttava. Olin oppinut käyttämään ruokaa itseni lohduttamiseen jo varhain, ala-asteella, vaikka kaiken ruoka-aikojen ulkopuolisen ruoan ottaminen oli kiellettyä. Esim hedelmät olivat myös säännösteltyjä, n. 1 per päivä, ilmeisesti hintansa takia. Niinpä lohturuokaa (vaikkapa niitä hedelmiä) piti hakea ja syödä salaa. Silloin jo jokin varmaankin sisälläni alkoi kasvaa kieroon. Tunsin itseni pahantekijäksi, kun söin ylimääräisiä hedelmiä tai jotain muuta. Tunsin myös häpeää. Jouduin kokemaan fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa kotona. Ilmapiiri oli arvaamaton, eikä kavereita oikein voinut kotiin viedä.

Luin jokin aika sitten Ani Kellomäen kirjan Kosteusvaurioita, jossa on koottuna alkoholistiperheissä kasvaneiden ihmisten tarinoita. Samaistuin moneen kirjan tarinoista täysin. En tiedä oliko perheemme sairaus alkoholismi, mutta täysin toimintahäiriöinen perhe ainakin oli. Kellomäen kirjassa monet kuvasivat juovan vanhemman epäjohdonmukaisuutta: yhtenä hetkenä piti olla yhdenlainen, että kelpasi, toisena toisenlainen. Reagointi oli arvaamatonta. Koin saman, mutta en juovan vanhemman osalta, vaan sen toisen. Minulle sanottiin usein: "laula, naura ja tanssi" eli toivottiin minun olevan iloisempi ja reippaampi yms. Kun sitten yritin olla tai olin aidosti iloinen ja reipas, sitä ei jaksettukaan ottaa vastaan ja koin itseni hylätyksi, epäonnistuneeksi ja vajavaiseksi. Itkin usein yksin ja toivoin että joku kaipaisi, tulisi hakemaan ja lohduttaisi. Perustarpeita. Kukaan ei kuitenkaan koskaan tullut. Näiden tunteiden tukahduttumiseen opin enemmän ja enemmän käyttämään ruokaa. Tukahdutettava ne tunteet oli, koska ei lapsi yksin osaa tuollaisia  ristiriitoja käsitellä.

Kun murrosikä alkoi pyöristyin ja minua alettiin kutsua läskiksi ja lehmäksi kotona. Ikinä en ollut kuitenkaan oikeasti ylipainoinen. Äidille hoikkuus ja paino jonkinlaisena ihmisarvon mittarina olivat tärkeitä. Hän korosti usein, kuinka painaa saman verran kuin 20-vuotiaana tmv.
Läskiyden lisäksi minä kuulemma haisin. Olihan minulla toki yliaktiivisen virtsarakon ja pakkoinkontinenssin vaiva, joka aiheutti suurta kärsimystä koko lapsuus- ja nuoruusikäni. Silloin diagnosointi lienee ollut puutteellista, mitään elimellistä vikaa ei löytynyt, joten vaiva kuitattiin "omaksi syykseni". Nykyisin pärjään ihan hyvin vaivani kanssa.

17-vuotiaana muutin siis pois kotoa. Rahoitin elämäni ja lukionkäyntini työnteolla. Tein siivoustyötä useita tunteja joka ilta koulun jälkeen. Jossain vaiheessa aloin ahmia siivouspaikassani tarjolla olleita sipsejä ja näkkileipää uupumukseeni. Ahmin aina jonkin aikaa siivouksen lomassa ja oksensin. Se piristi joksikin aikaa. Varmasti mukana oli muitakin tunteita ja tuntemuksia kuin vain väsymys ja uupumus, niitä vain oli vaikea tunnistaa. Ainakin olin kateellinen koulukavereilleni, tunsin kaunaa tilanteestani, että jouduin elämään näin. Muutin vieläpä yhteen poikakaverin kanssa, vaikka tiesin, etten halua hänen kanssaan olla. Silti koin muuton silloin ainoaksi vaihtoehdokseni, kotona asuminen oli vielä pahempaa.

Merkittävää bulimian - kuten muidenkin mielen sairauksien - puhkeamisessa juuri minulle on varmasti tietynlainen herkkyyteni. Tarvitaan monen tekijän yhteisvaikutus, että syömishäiriö puhkeaa. Onneksi nykyään asiasta puhutaan enemmän ja vanhemmat eivät toivottavasti niin paljoa siirrä ruoka- ja painoneuroosejaan lapsiin ja nuoriin.


Oksentamisen opettelu oli alussa vaikeaa. Olin kuullut bulimiasta yläasteella koulussa ja tuumin sen olevan "järkevä" vaihtoehto. Saisin syömisestä energiaa ja mielihyvää, mutten lihoisi. Yläasteen opetusvideosta muistan vieläkin, kuinka bulimikkotyttö oli opetellut oksentamista työntämällä hammasharjan kurkkuunsa. Niinpä minäkin harjoittelin hammasharjalla. Voi kunpa tuolla nuorella tytöllä olisi ollut joku aikuinen, johon voi luottaa!

Lukioaikana en vielä ahminut ja oksennellut kuin satunnaisesti töissä. Rahat olivat tiukalla, joskus kahdelle ihmiselle oli 20mk viikon ruokiin. Elämän niukkuus oli bulimian kannalta hyväkin asia. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen tein todella paljon töitä. Luin myös pääsykokeisiin, mutten päässyt opiskelemaan biologiaa yliopistoon. Siivosin usein yli 10h päivässä,  useassa kohteessa ja matkat kuljin jalkaisin tai pyörällä. Söin todella vähän. Eräänäkin pitkänä päivänä vain yhden Mars-patukan. Taisin laihtua alussa vahingossa paljon liikunnan myötä, mutta sitten syöminen jäi vähiin kun innostuin. Laihduin 12kg reilussa kuukaudessa. Sain paljon kehuja laihtumisestani. En ollut alipainoinen, mutta tahti oli varmaankin kropalleni liian kova, koska kuukautiset jäivät pois. Jälkeenpäin olen nähnyt tämän vaiheen lyhyenä anorektisena kautena ennen varsinaisen bulimiani puhkeamista.

Lakkiaisten jälkeen lähdin Englantiin sukulaisperheeseen asumaan ja töihin. Siellä elämänrytmi muuttui täysin ja hyvin pian aloin ahmia bulimisesti sekä oksentaa. Oksentaminen oli alussa vaikeaa eikä "tehokasta" ja lihoinkin nopeasti 10kg. Olin täysin suuntaa vailla, yksin ja hukassa. Ruoka toi turvaa ja lohdutusta.



Syömishäiriö on siis saanut otolliset kasvuolosuhteet minussa. Niitä ovat ainakin:

• Herkkyys; olisin tarvinnut tukea itsekseni kasvamisessa ja itseni hyväksymisessä
• Ruoan ja syömisen kieltäminen ja kontrollointi kotona
• Ulkonäön ja painon moittiminen
• Äidin korostunut hoikkuuden ihannointi
• Kyvyttömyys käsitellä tunteita; siihenkin olisin tarvinnut apua, en koskaan oppinut muuta kuin turruttamaan tunteeni
• Heikko itsetunto ja sisäinen häpeä 

Tunteiden turruttaminen ruualla

Ennen -syömishäiriöni alkuaikoina- mietin usein mitä tarkoitusta bulimia minulle palvelee? Lohdutanko vai rankaisenko itseäni ylenmääräisellä ruualla. Varmasti sekä että, näitä tuntemuksia bulimiakohtauksesta voi löytää. Inhoan myös sitä välttämätöntä pahaa, oksentamista, tosi paljon. Tämänkin takia kohtaukset usein venyvät tuntikausien mittaisiksi; on pakko syödä vielä, vaikka haluaisin jo lopettaa, mutta oksentaminen on niin kamalaa, että lykkään sitä syömällä lisää. Lyhyet syömissessiot johtavat myös yleensä siihen, että kohtaus alkaa heti uudestaan, en saa ilmeisesti uuvutettua itseäni tarpeeksi, että saisin joksikin aikaa ruualta rauhan.

Ennen kaikkea turrutan bulimiakäyttäytymisellä tunteitani. Huomasin tämän selvästi varsinkin kun olin viime keväänä pidempään (liki 2 kk) irti ahminnasta. Sitten, kun se alkoi uudestaan, turtumuksen tunne oli huomattava. Ei helpottava, vaan oikeastaan oli järkyttävää huomata, kuinka hyvin se "toimii" turtumuksen tuottajana. Nyt ajattelen, että ahminta on minulle pakoa ja suojautumista. Jotkut bulimikot oireilevat silloin tällöin tai vaikka iltaisin, minulla oireilu alkaa yleensä jo aamusta ja kestää koko päivän. Näin valitettavasti myös silloin, kun olen ollut työelämässä. Yhtälö työ ja bulimia on ollut minulle mahdoton: en jaksa sitä millään fyysisesti ja psyykkisesti ja voimia taistella sairautta vastaan on ollut aina vain niukemmin. Lähes joka päivä olen "yrittänyt lopettaa", huonoin tuloksin.

Skeematerapiassa, jonka aloitin, puhutaan rankaisevan  ja vaativan vanhemman minätiloista, jotka aktivoituvat minussa sen sijaan, että osaisin terveen aikuisen tavoin rauhoittaa ja lohduttaa itseäni päästäkseni pois hylätyn, haavoittuneen lapsen tilasta. En ole vieläkään päässyt yli monta päivää sitten tapahtuneesta epäonnistuneesta kävelylenkistä, jossa humpsahdin hylätyn lapsen moodiin. Sätin ja soimasin itseäni aikani, sitten siirryn tahtomattani suojautujatilaan, jossa mikään ei tunnu juuri miltään. Olen edelleen suojautujamoodissa. En halua edes yrittää mitään, koska uudet pettymykset saattaisivat tuntua niin musertavilta. Nyt on vain tasaisen mitäänsanomaton olo, mutta en tunne suurta tuskaa. En jaksa sitä tuskaisuutta, enkä halua itsetuhoisuutta taas seurakseni. Se on ollut poissa ehkä pari viikkoa. Vertaistukipalaverit tuntuvat todella hyviltä, mutta palaverin jälkeen on edessä vain tyhjyys. Haluaisin elää elämääni, mutta jatkuvat pettymykset pelottavat liikaa. Pelko hallitsee ruuan lisäksi.

Tämä on tilanne juuri nyt. Kai se on hyväksyttävä ja annettava vain aikaa. Suojaudun nytkin kotiin yksin ahmiseni kanssa. Ruoka ei loukkaa eikä petä, ei hylkää. Se tekee näin suuressa määrin "nautittuna" minulle pahaa, mutta se on aina ennakoitavissa, yllättäviä pettymyksiä ei ole tiedossa. En nauti syömisestä yksin, pakonomaisuus vie ilon.

Yksin ja oman tahdon voimalla en tästä pääse, se on jo huomattu, satojen yrityksien myötä. Haluan ajatella olevani oikealla tiellä, kulku vaan on pirun hidasta. Hengellisyydestä saan ja tulen saamaan apua, samoin vertaistuesta.
Silti, yritän lopettaa - taas. Olen kiitollinen jokaisesta (harvasta) pidättyvyyden päivästä. Terapia on aivan alussa ja tuntuu nyt todella oikealta. Kunpa oppisin pääsemään eteenpäin haitallisista moodeista, joihin jään jumiin. Terapeutti korosti myös armollisuutta itseään kohtaan, olenhan hoidon alussa. Haluan uskoa, että minäkin voin oppia käsittelemään tunteitani turruttamisen sijaan.

Pikkuaskelin

Olen kiitollinen siitä voimattomuudesta, mitä olen tuntenut niin VOIMAKKAASTI viime ajat. Olen kiitollinen siitä, että voimattomuus on saanut minut tekemään enemmän, etsimään ratkaisua itsestäni. Ensimmäinen askel tuntuu minussa,  olen puhunut siitä ja kirjoittanut paljon. Kirjoitin n. 9 tuntia tauotta elämäni moraalista itsetutkiskelua, pääsin hyvin alkuun. Vielä tulee olemaan työtä tuntikausia edessä.

On mennyt hieman paremmin. Syöminen on paremmin hallinnassa, vaikka ei täysin. Luovuin nyt ainakin toistaiseksi ahmimattomien ja oksentamattomien päivien laskemisesta. Siitä tuntui tulevan vankila. Oa:n kansainvälisillä tukisivuilla ihmiset puhuvat pidättyvyyden  päiviensä määrästä: 23 tai 147 päivää jne. Minulle laskeminen muodostaa ainakin juuri nyt liian vaikean henkisen esteen. Kun tipahdan vaikka viiden päivän kohdalta ja voimien keräämiseksi uuden yrityksen aloittamiseen menee viikko... ei toimi! Päivä ja hetki kerrallaan on mentävä.

Mielen epävakaus aiheuttaa taas tuskaa. Olisi kiva, jos voisi tehdä normaaleja asioita, mutta paljon tämä rajoittaa. Eilen saatiin lähdettyä - tai paremminkin uskaltauduttiin - miehen kanssa kävelylle pitkästä aikaa. Puolessa välissä tuli suuri ahdistus, enkä päässyt siitä yksin pois. Loppulenkki meni tuskaisessa olossa ja eilisilta myös. Iso pettymys itseeni painaa edelleen; en haluaisi olla tällainen, mutta en osaa muuta. Kynnys kävelylle lähtemiseen yms. tekemiseen ei näistä kokemuksista ainakaan laske. Pelko nousee. On tämä (epävakaus) hirveä sairaus.

Onneksi parin päivän päästä on taas terapia.

Hyväksymisessä uskon olevan yhden avaimista.

Elämän palaset sekaisin

Toipuminen on nyt ykkösasia minulle. Siihen haluan ja aion panostaa kaiken sen (usein vähän) minkä pystyn. Pystyn toipumaan ja elämään vain tätä päivää, yhden päivän kerrallaan. Mennyt päivä on ollut hyvä, toimelias ja vapaa ahmimiskäyttäytymisestä.

Vaikka minulla on vain tämä päivä, mieli harhailee tulevaan. Nyt toiveikkaasti. Mutta myös pelkoja on mukana. Haluan elää pelkäämättä elämää. Aion pyrkiä siihen. Nyt tuntuu, että lähelläni on ihmisiä, jotka pelkäävät elää. Pelko ei ole tietoista ja voisi sille ehkä keksiä paremmankin termin, mutta se tarkoittaa mielestäni jotain tiettyä jäykkyyttä tavoissa, asenteissa, ajatusmalleissa tms.

Monet ihmiset ovat varmaankin löytäneet itselleen sopivan paikan elämässä ja ajattelutavat, joita ei haluta muuttaa. Ei siinä mitään, sehän on hienoa. Hienoa, että on löytynyt moodi, jota ei ole tarvetta kehittää. Minä en ole paikkaani löytänyt. Haluan kovasti sen löytää ja uskon sen joskus löytyvänkin, kun pysyn tällä hyvän toivon tiellä. Mielipiteitäni, asenteitani ym. en kuitenkaan koskaan haluaisin valaa betoniin, vaan jättää tilaa kehitykselle. Liika jyrkkyys ja ehdottomuus näyttää minusta estävän kehitystä ja mikä pahinta, vievän iloa elämästä. Positiivista perusvirettäni en kuitenkaan hevillä suostu vaihtamaan. Sen(kin) ansiosta lienen elossa ja (ainakin välillä) ajattelukykyinen.

Optimistisuus taitaa olla luontaista, mutta myös osin seurausta rankoista vaikeuksista, joista on jo läpi menty. Ajattelen positiivisen asenteen olevan myös jonkin verran valittavissa, tai ehkä ennemminin opeteltavissa. Tähän on heti todettava, että minä pystyn vaikuttamaan omaan mielialaani paremmin, kun olen "terve" tai ainakin paremmassa psyykkisessä tasapainossa. Edelleen kun olen syvällä mustassa epävakauden ja masennuksen kuopassa, mikään ajatus, mantra tai lenkillelähtö ei saa minua sieltä pois. Saatan olla mustassa itsetuhoisuuden rotkossa useita päiviä, vaikka kuinka rukoilen, puhun ihmisten kanssa tai liikun. Toisaalta oikea hengellinen yhteys toiseen ihmiseen voi auttaa nopeasti ja tilanne ei pitkity. Näitä keinoja pitäisi tulla minulle käyttöön lisää terapian myötä.

Erittäin ahdistuneena ihminen tuntuu olevan kaiken inhimillisen avun ulkopuolella. Tämä ajatus on AA:n Isosta Kirjasta ja allekirjoitan sen omien kokemusteni perusteella. Silloin vain korkeampi voima, rakkaus voi nostaa takaisin maanpinnalle, ihmiseksi. Rakkautta, tukea ja ehdoitta hyväksyntää olen saanut vertaisiltani, muilta ihmisiltä. Suurimman ja tärkeimmän hengellisen kokemukseni olen saanut muutama vuosi sitten, kun tunsin olevani ihminen. En parempi, en huonompi kuin muut täällä, vaan ihmisarvoinen, kuten kaikki muutkin. Viime aikoina monet uudet ihmiset ovat tuoneet minulle palasia, joilla paikkailen taas kerran ruhjoutunutta ihmisarvoani sekä itsetuntoani. Ehkä ne ovat pian entistä ehompia.

Tuohon ylös kirjoittamassani tekstissä on paljon helinää, joka häiritsee minua. Joka sana on minulle kuitenkin totta juuri nyt. Oikeasti taustalla on isoja kysymysmerkkejä, pohdin mitä ratkaisuja tehdä. Elämäni taustasävelenä eivät oikeasti solise kauniit sanat henkisestä kehityksestä, vaan moneen kertaan murtuneen ja kokoon kasatun elämäni palaset kolisevat välillä kakofoniassa.

Onko minun riuhdottava itseäni enemmän irti, jotta voin tervehtyä, oppia ja kasvaa vai nojauduttava siihen mitä jo on, sillä riskillä että samalla kun se tukee minua, se tukehduttaa? Yritän jättää turhan murehtimisen, asia selviää minulle kyllä aikanaan. Sisälläni on jo tieto.

Ensimmäinen askel - olen voimaton ruoan suhteen

Anonyymien Ylensyöjien kaksitoista askelta ja kaksitoista perinnettä- kirjasta

Tänään olen viidettä päivää ahmimatta ja oksentamatta. Tähän mennessä siis. Toivon ja rukoilen voimaa jaksaa tämäkin päivä ilman oireilua. Kuusi päivää on ollut ennätykseni tähän mennessä tämä vuonna, sen jälkeen kun löysin OA:n.

Olen todella voimaton muutenkin kuin ruoan suhteen. Olen nukkunut valtavan paljon nämä päivät, ehkä 15-16h/vrk. Loppuajatkin olen lähinnä maannut peiton alla - turvassa. Nyt alkaa tuntua, että pohjaton väsymys saattaa hellittää. Tänään jaksan ehkä laittaa ruokaa.

On hyvin harvinaista, että olen antanut itselleni luvan vain olla. Minun on pitänyt pakottaa itseni siihen. Kaikenlaista muuta väkisin yrittämistä tässä on jo kokeiltu, joten ollaan nyt sitten vaan ja keskitytään toipumisen mahdollisuuteen.

Minkäänlaiseen ruokarytmiin en vielä kykene. Syömiseni on intuitiivisen ja tietoisen välimaastossa. Syön sitä mitä milloinkin tekee mieli, mutta vältän ahmimista laukaisevia ruoka-aineita. Kovia salmiakkiakarkkeja syön aivan liikaa, mutta se lienee pieni paha tässä kokonaisuudessa ja luultavasti vähenee, jos saan ahmimisesta pidättäytymisen jatkumaan.

Tänään olen siis voimaton -yksin. Onneksi minun ei tarvitse olla täysin yksin vaan olen viimein löytänyt vertaistukea. Yritän pitää tämän muutenkin hyvin pienenä, siis askeleet eteenpäin. En jaksa paljoa, eikä minun tarvitse.

Päätös työnhausta on myös kypsynyt mielessäni. Enää en mene töihin vajaakuntoisena. Vajaakuntoisuutta on minulle myös aktiivinen bulimia, se vie niin paljon fyysisiä voimia, mutta varsinkin henkistä vireyttä, motivaatiota ja jaksamista. Töihin ei voi mennä toipumaan, vaikka tämänsuuntaista ehdotusta olen vastikään kuullut. Huonossa kunnossa töihin meneminen on mielestäni suuri riski, siitä voisi seurata entistä suurempi pettymys ja romahdus, josta en ehkä enää selviäisikään hengissä.

Tietysti myös työnhaku vajaakuntoisena on raskasta; pettymyksiä pettymyksien jälkeen. Joten juuri nyt pystyn antamaan itselleni aikaa parantua. Sairausloma jatkuu tällä haavaa kesäkuun loppuun. Tuskin olen vielä silloinkaan kunnossa, mutta toivottavasti parannusta olisi tapahtunut.

Terapia alkoi eilen ja se tuntuu hyvältä. Odotan innolla, että päästään käsittelemään minätilojani (esim. vaativaa vanhempaa minussa, jolle ei mikään riitä) ja tunnelukkojani, joita on läjäpäin. Niitä on pitänyt kehittyä, jotta pärjään lapsuuteni ja nuoruuteni haastavissa kotioloissa, mutta nyt niistä on minulle haittaa. Kirjoitan terapiakokemuksistani jatkossa lisää.

Tänään toivon toipumisrauhaa

Nukuin viime yönä kaksi tuntia. Olen itkenyt vaan. Itkenyt läheisen pahalta tuntuvia sanoja. Että haluankin muka jatkaa näin, tämä on oma valintani. Että sairauteni ovat omia valintojani. Valittaa ei saa. Sanoin, että yritän kovasti. Vastaus oli, että älä yritä vaan tee!  Edelleen pyrin tekemään parhaani voidakseni paremmin. Joskus se ei ole kovin paljon. Joskus en jaksa, voimia ei ole. Rukoilen lisää voimaa. Syyllistäminen omasta tilasta tuntuu julmalta. Se kai on tarkoituskin. Tarkoitus on vastuuttaa.

Mielestäni mielenterveysongelmissa ihminen voi ottaa vastuun toipumisestaan tiettyyn rajaan asti. On tärkeää tehdä oma osuutensa. Mutta kun elämänhalua ja voimia ei joka hetki ole, kaikkeen ei pysty. Ei pysty tekemään kaikkeansa parenemisen eteen.

Lueskelin juuri netistä kirjoituksia hakusanoilla masennus ja syyllistäminen. Eräässä artikkelissa psykiatri sanoi, että liian suuret odotukset itseltään toipumisen edistämisessä voivat syventää masennusta ja epätoivoa. Kun ei aina jaksakaan tehdä  kaikkea. Pienempikin panos täytyy joskus riittää. Tietenkään en parane sängyssä makaamalla, en oleta niin. Siitä on vahva tutkimusnäyttö ja omakohtainen kokemus. Uskon, että toipumiseni viivästyy tällä hetkellä, koska en osaa antaa itselleni toipumisrauhaa. Käyn jatkuvaa sisäistä kamppailua itseni kanssa. Toinen puoli minusta sanoo, että olen käynyt rankkoja muutoksia viime vuosina läpi, saankin antaa itselleni aikaa toipua. Toinen puoli piiskaa tekemään enemmän, eikä ole tyytyväinen mihinkään suoritukseeni. Tämä sisäinen riita näyttää olevan tosi raskasta mielelleni. Välillä tuntuu, että mieli yksinkertaisesti hajoaa. Huudan ja pitelen päätäni kuin pakkopaitapotilas. Pää tuntuu hajoavan pahasta olosta.

OA - Overeaters Anonymous - vertaistuesta

Löysin vihdoin Oa:n pariin jokin aika sitten. Olin toki tiennyt yhteisön olemassaolosta, kuulunhan itse myös sisarjärjestö AA:han. Sieltä olen saanut raittiuden. Yritin vuosien varrella hakea juomisongelmaani apua lukuisista paikoista: a-klinikasta Minnesota-mallin hoitoon. AA:sta olen saanut apua. Pidän tärkeänä 12 askeleen toipumisohjelmaa, johon myös OA perustuu.

Olin tosiaan tiennyt OA:sta, mutten ollut uskaltautunut Skype-ryhmiin. Liveryhmät ovat täältä turhan kaukana, mutta toivottavasti joskus pääsen käymään. Ajattelen, että sairaus eristi minut myös vertaistuesta. Läheskään kaikki OA-laiset eivät ole bulimikkoja (vaan pakonomaisia syöjiä) ja pohdin mahtaako löytyä samaistumispintaa. Kyse on kuitenkin pakonomaisesta ylensyönnistä, ruuan ylivallasta elämään ja ajtuksiin, joten samaistun täysin. On hienoa kuulla toipuneiden tarinoita, antaa toivoa.

Toivoni bulimiasta toipumiseen onkin tällä hetkellä OA:n varassa. Haluan uskoa, että sen avulla voin saavuttaa pidättyneisyyden, kuten siellä ahminnasta vapaata aikaa kutsutaan (abstinence). Yksin olen voimaton. Samoin toivoa antaa pian alkava terapia. Rajatilahäiriön (epävakauden) helpottumisen jollain aikavälillä pitäisi helpottaa myös ahmimisoireilua. Tätä mieltä oli psykiatri. Itse olen sitä mieltä, että siihen tuskin riittää terapia. Bulimia on minulla niin pitkäaikainen ja kroonistunut, että oireilen ehkä vakaampanakin kautena, jos en todella tee sen eteen töitä. Tästä on hyvä (huono) esimerkki muutaman vuoden takaa. Raitistuin monien vaikeiden vaiheiden jälkeen ja aloin pikku hiljaa voida paremmin. Lopulta olin jo tosi hyvässä kunnossa ja pääsin töihin (tähän viimeisimpääni). Silti oireilin bulimialla koko ajan. Ja yritin lopettaa oireilua satoja kertoja omin voimin!

Minulle todella tärkeä AA-kummini toivoi usein tuolloin, kunpa en pääsisi liian aikaisin töihin. Taisin sittenkin päästä liian aikaisin tuohon työhön ja lopputuloksena oli valtava pettymys ja vielä suurempi romahdus henkisesti. Nyt minua painostetaan töihin parin läheisen toimesta. Se ei voi olla ratkaisu, kuntoni on niin epävakaa. Tunnen syyllisyyttä ja häpeää sairauksistani jo muutenkin. En haluaisi olla tässä tilassa. Teen minkä jaksan tilanteen kohenemiseksi. Nyt siihen liittyy vielä arvottomuuden tunne siitä, etten kykene töihin.

Pientä pettymystä sisältyy myös OA:ssa aloittamiseeni. Olen joka palaverissa ilmaissut toiveeni saada tukihenkilö(itä), joille soittaa vaikean paikan tullen, tai jopa löytää kummi, jonka kanssa tehdä askeleita. Vielä ei ole kukaan uskaltautunut (?) Toipuneet korostavat, kuinka tärkeää oli saada tukea varsinkin alkuunpääsyssä, kuinka se on heitä auttanut, mutta auttavaa kättä ei ole ainakaan vielä ollut tarjolla. Haluan uskoa, että saan vielä tarvitsemaani tukea, löydän oikeat henkilöt. Avun saaminen koko elämäni ongelmakimppuun ei ole ikinä ollut kovin helppoa, mutta syömishäiriöön vertaistuen saaminen on kyllä erityisen työlästä. Olen käynyt Syömishäiriöliiton tapaamisissa vuosien varrella ja viime marraskuun olin ravitsemuskuntoutuksessa. Olen kohdannut näissä vain anorektikkoja. Anoreksiaa sairastavilla oireilu poikkeaa omastani niin paljon, että samaistumista ei ole kovin paljoa tapahtunut. Tunne-elämän sairaudesta ja tunteiden säätelyn ongelmista kummassakin lienee kuitenkin kyse.  Välillä tunnen itseni kaikista pahimmaksi tapaukseksi, tekisi mieli sanoa toivottomaksi. Mutten sano. Aina on toivoa. Jopa minulla. Tarinani nyt sattuu olemaan rankimmasta päästä sairaalajaksoineen ym.

Luulen, että kyse on komorbiditeetistä, että minulla nyt sattuu olemaan syömishäiriön lisäksi alkoholismi ja vakavia mielenterveysongelmia. Enkä ole taatusti ainoa. Pahimmasta päästä vaan 😐

Sinnittelen, vaikka "aivot eivät toimi kunnolla"

Päivästä toiseen sinnillä elossa. Välillä jaksan nauttia jostain pienestä asiasta ja kylläpä silloin nautinkin! Pienistä vapauden hetkistä osaa todella iloita. Kun on hetken vapaa ahdistavista ajatuksista ja syömisen pakkomielteestä. (Pidän tällä hetkellä pakonomaista ahmimista ahdistuksen hallintakeinona - joka tosin myös aiheuttaa ahdistusta). Niitä hyviä hetkiä on vaan turhan harvassa. Elän silti toivossa, että hyvät hetket tulevat lisääntymään.

Positiivisesta ajattelusta on varmasti apua monessa. Masentuneelle tai muuten sairaalle toteamukset, että voit itse valita päivän mielentilan asenteellasi eivät kuitenkaan aina ihan toimi. Parhaimmillaan omaan mielialaan voi vaikuttaa positiivisesti, mutta pahimmista kuopista en minä ainakaan pysty itseäni ajatuksen voimalla nostamaan. (Ehkä opin?)

Nyt olen melkoisessa kuopassa. Ollut jo neljä päivää. Itsetuhoajatukset ja suunnitelmat ovat läsnä koko ajan. Yleensä tällaiset aallonpohjat menevät ohi päivässä, parissa.
Mitään varsinaista syytä romahdukseen ei ollut. Mieli on kyllä tuntunut olevan ylikuormittunut huolesta tulevasta pitkästä Lapin reissusta, johon olen mahdollisesti lähdössä mukaan. Mielialat heittelevät niin rajusti, että jo päiväreissu oli melkein liikaa.

Toinen mieltä raskaasti kuormittava tekijä on kokemani vähättely. Koen tätä lähinnä joidenkin läheisten kanssa. Tunnen, että minua syyllistetään sairauksistani, en tee tarpeeksi toipumiseni eteen, haluan mieluummin jatkaa itsesäälissä rypemistä yms. Tämän päivän keskustelussa nämä taas tulivat esiin. Meninkin typerys ottamaan yhteyttä! Voi tätä itsesyytösten määrää, mutta kun halusin puhua mieltäni painavasta asiasta... 😩

Monetkaan eivät tietenkään voi ymmärtää ongelmiani. Enhän minäkään voi ymmärtää, miksi aina törmään seinään. Tai siis ymmärrän valtavan paljon menneisyyteni virheistä, oma osuuteni minulla on asioissa.

Mutta nämä vaikeudet nyt. Yritän. Nousen ylös ja lähden liikkumaan, ihmisten pariin, hakemaan vertaistukea. Oon käynyt AA:ssa säännöllisesti pitkään, varsinkin viime aikoina tiiviisti. Olen raittiina. Yritän. Muutama viikko sitten löysin OA:n, nimettömät ylensyöjät ja heidän kokouksiinsa oon Skypen kautta osallistunut säännöllisesti. (OA:sta kirjoitan erikseen myöhemmin). Yritän keksiä päiviini sisältöä, vaikka olen usein pelokas ottamaan ihmisiin yhteyttä. Huonoina hetkinä minun on vaikea uskoa, että kukaan haluaisi olla kanssani tekemisissä. Yritän. Nousen ylös aina vaan. Haluan toipua. Epävakaaseen persoonallisuushäiriöön kuuluvat mielialan heilahtelut itsetuhoisuuksineen ovat kuitenkin sellaisia, etten niille voi mitään. Niitä en ymmärrä. Tulee olo, kuin aivot eivät toimisi kunnolla. Ymmärrän mistä häiriössä on kyse ja mistä se johtuu. Tieto on lisännyt ymmärrystä. Hyväksyntää tarvitsin lisää. Minun on vaikeaa hyväksyä sairauttani, sisäinen puheeni hokee liian usein, että kaikki on omaa syytäni. Tämän takia haluaisin tehdä rauhan näiden vähättelevien läheisten kanssa. Saada hyväksyntää myös sieltä. No, se ei liene mahdollista 😣.

Samaan syssyyn hyväksynnän kanssa täytyy ottaa muutos. Haluan nämä teemat tähän kirjoittaa, myös tuleva terapiani pohjautuu paljon näihin kahteen näennäisesti ristiriidassa keskenään olevaan käsitteeseen. Nykytilanteen  hyväksyntään ja työskentelyyn muutoksen saavuttamiseksi. Tai jotain sinne päin. Tiedostaminen on avainasemassa, haitallista käytöstä ei hyväksytä, muttei toisaalta kielletäkään (tai yritetä unohtaa tms). Tarkastellaan ja hyväksytään, että nyt on näin. Muutokseen pyritään kehittämällä vastuullisen aikuisen moodi toimia. Nykyään kun toimin täysin esim. hylätyn lapsen moodin vallassa tilanteissa, jotka tulevat nopeasti. Esim. pieni väittely miehen kanssa saattaa viedä minut pitkäksi aikaa henkisesti lapsuuteni leikkimökkiin, maailman surkeimpana hylättynä otuksena. Jo oikeasti lapsena siellä leikkimökissä ja muissa tilanteissa kun tuntui tosi pahalta, halusin ettei minua olisi. Että haihtuisin ilmaan tai imeytyisin maahan. Käperryin mahdollisimman pieneksi ajatellen, että maailmassa olisi mahdollisimman vähän minua. Tajusin jotenkin, etten ole paha (en tarkoituksella tehnyt mitään pahaa), mutta olen jollain lailla viallinen, koska kukaan ei minua halua lohduttaa.

Tuntuu typerältä, että osaan näitä asioita analysoida, olen puinut lapsuuden traumojani lukuisia kertoja eri yhteyksissä, terapioissa ja vertaistuen piirissä. Silti olen nyt voimaton oman käytökseni ja vointini suhteen. En osaa lohduttaa itkevää lasta sisälläni, vaan olen itse edelleen se lapsi, viallinen. Nykyään painaa lisäksi iso joukko epäonnistumisia sosiaalisessa elämässä, perheessä, töissä sekä harrastuksissa. Pahoina hetkinä on hankala katsoa tulevaisuuteen ja jättää menneet taakse.

Silloin tällöin muutkin asiat kuin miehen kanssa kinastelut saavat minut raiteiltani ja aina syytä ei tahdo edes löytyä. Joskus pääsen näistä oloista melko nopeasti yli ja voin olla jopa iloinen taas jonkin ajan päästä, mutta usein mitättömän pienistä syistä alkaneet kinat johtavat siihen, etten pääse kotoa mihinkään, vaan jään sänkyyn itkemään. Lukemattomia menoja on peruuntunut viimeisen vuoden aikana em. syystä. Epävakaa oireilu on pahentunut juuri viimeisen vuoden aikana hurjasti. Syyksi en osaa arvailla kuin jatkuvat suuret muutokset elämässä, menetyksineen. Enää en tosin menetyksiä sure (juuri koskaan). Siinä mielessä sairauden paheneminen on tehnyt nöyräksi. En enää haaveile mistään ihmeellisestä. Kunpa vain saisin toipua normaalielämään kykeneväksi. Myös työkyky on haaveissa, mutta taitaa olla siihen vielä matkaa. Toisaalta on lyhyitä hetkiä, että "normaalius", terveys ja työkyky eivät tunnu olevan kaukana. Toisinaan taas vaikka suihkussa käynti tuntuu ylivoimaiselta tehtävältä.

Noin viikko sitten kävin psykiatrilla, joka on erikoistunut epävakauteen ja haastatteli minua liittyen alkavaan terapiaan. Tuli erikoinen, hyvä tunne siitä, että joku aivan oikeasti ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Se välittyi puheissa. Jälkeenpäin mietin, että eihän lääkäri millään voi ymmärtää. Sitten tajusin, että voihan hän ymmärtää; onhan jokainen ihminen joskus ollut tuskaisen ahdistunut. Sitä tuskaisuutta vain on tässä häiriössä harvinaisen paljon.
Positiivinen käynti, josta jäi päällimmäisenä mieleen psykiatrin sanat: toivut, jos et tapa itseäsi. Ennusteeni on kuulemma hyvä: olen sinnikäs ja "tarpeeksi kärsinyt" eli hyvin motivoitunut tekemään töitä. Lisäksi tunteeni ovat "pinnassa", eikä niitä tarvitse kaivaa esiin käsittelyä varten ja minulla on kognitiivista kykyä terapiatyöhön. Toiveikkain mielin siis lähdin - kohti uusia pettymyksiä.

Terapia alkaa onneksi pian, on sitä odotettukin, monta kuukautta.