Menetyksiä

Eilen illalla täällä osastolla piirtelin.
Täällä on mukavasti materiaalia askarteluun ja taiteiluun.

Olipa se taas rentouttavaa. Olen huomannut, että saan siirrettyä ajatukseni pois tuhoisista asioista, kuten ahmimisesta tai juomisesta, aika hyvin käsillä tekemällä. En koe sitä kuitenkaan pakenemiseksi. Siinä ajatus voi lipua, liidellä "hyvän ja pahan" välillä. Siinä voi tuntea "turvallisesti". Ehkä varsinkin piirtäminen ja maalaaminen toimii tässä.

Miksi en sitten tee tätä itseäni auttavaa toimintaa enemmän?

Jos pystyisin tekemään, en varmaan olisi tässä tilanteessa ja täällä. Sairauteni on ollut viime ajat (viime vuodet?) niin invalidisoiva, että yksin en pysty mihinkään. Kyllä! Uskallan käyttää näin voimakasta sanaa! Esimerkiksi johonkin tapahtumaan tai kyläilemään lähtö on saattanut vaatia/aiheuttaa monen tunnin bulimiasession. Sitten olen ehkä pystynyt lähtemään. Tai jopa joutunut perumaan koko jutun.

Mökillä pystyin aika hyvin piirtämään ja maalaamaan. Siellä myös ahmiminen ja oksentelu oli suht. vähäistä. Lieneekö syynä ollut sisävessan puute, inspiroiva ympäristö jossa sain ja varsinkin halusin toteuttaa itseäni (liikkua, sisustaa, laulaa, taiteilla...). Eilen tuli ensimmäistä kertaa myös suuri suru menetyksestä. Menetin tämän paikan ja ihanan (raittiin!) ystävän mökkikylällä.


Osastolla oli myös extempore "laulutunti", yhteislaulua pianon ja kitaran säestyksellä. Surumielisyyttä tuli siitäkin. Lauluharrastukseni (karaoke) on myös jäänyt, joka on erityisen surullista. Se antoi paljon iloa ja itsetuntoa. Kehityin siinä, se motivoi. Joku viehätys siinä oli laulaa pienelle yleisölle pienessä kyläbaarissa, kun ihmiset tanssivat (parhaimmillaan eivät kovin humalassa).

Olen menettänyt minua erittäin paljon voimaannuttaneita harrastuksia. Näillä voimilla ei tunnu helpolta elvyttää niitä uudelleen. Koen olevani yksin 😰