Pelottaa

Muutaman tunnin päästä oon osastolla, enkä tiiä kuinka pitkään. Tietysti pääsen sieltä pois, mutta sekin on tavallaan surullista. Se, että sitten ei ainakaan enää ole vaihtoehtoja.

Oonko vitkuttanut tätä viimeistä vaihtoehtoa, osastohoitoa (en todellakaan tahallani), liian pitkään  silläkin verukkeella että voiko mulla olla vielä mahdollisuus normaaliin elämään?

Oisin voinut bulimiaan hakea paremmin apua aiemmin, ennen kuin ollaan näin mustissa mietteissä.


Oon hakenu, oon yrittäny. Eikäkö 20 vuotta oon nauttinu tästä sairaudesta...
En päivääkään vaihtaisi pois.. voisin ANTAA pois lukuisia päiviä, ei tarvi antaa mitään vaihdossa..

Ihan oikeasti.

Varmasti satoja kertoja oon itelleni sanonut ja luvannut että ei enää...

Olen aloittanut alusta... palatakseni samaan pisteeseen, tai pahempaan.


Mutta kun sitä ihminen adaptoituu, tottuu tiettyyn tilaan...Itseruoskimistani koitan hälventää psykiatrin sanoilla juuri siitä adaptaatiosta. En ole ikinä ennen osannut ajatella näinkään, niinkuin aikanaan neurologien ja parkinsonin taudin kanssa työskennessäni sain kuulla. Että potilas ei tajua kuinka kumarassa hän on, koska köyristyy pikkuhiljaa.


                       MÄÄ OLIN  mun 3:sta ongelmista SELÄTTÄNYT  2
                        (Alkoholiongelmasta ja masennuksesta hetkeksi pääsin)


                     ---->>> kunnes kaikki (yllättäen, minusta johtumatta)
                                  *hajosi, ja kaikki ongelmat tuli rytinällä takaisin...

* aivan pakko lisätä tuo tähän, mulla kun on ollu taipumus aatella että minun vikahan kaikki on. Tässä käsittääkseni tein parhaani (esim raitistuin ja olin nyt ajateltuna parhaimmillani aika energinen, iloinen oma itseni. Tottakai helvetin kova tie se oli ja vaati läheisiltäkin paljon. Mielestäni se alkoi kuitenkin kantaa hedelmää enkä olisi ansainnut sellaista romautusta)