Vapaa päivän kerrallaan

Olen saanut nauttia vapaudesta nyt 65 päivää. Vapaudesta bulimian kahleista. Päivän kerrallaan olen mennyt eteenpäin, välillä pienen hetken kerrallaan. Joka hetkestä en ole pystynyt nauttimaan, mutta silloin en olekaan ollut vapaa, vaan ahmimishimon riivaama. Nuo halut ahmia (ja oksentaa) ovat vähentyneet pikku hiljaa, eivätkä enää usein vaivaa. Ja varsinkin ne impulssit turruttaa tuntemuksiani ruualla menevät yhä nopeammin ja helpommin ohi. Minulla on myös käytössäni työkaluja päästä yli vaikeista hetkistä. Opettelen ja opin hiljalleen paremmin käyttämään näitä keinoja.

Joka hetkestä en siis ole nauttinut, mutta suurimmaksi osaksi viimeiset kaksi kuukautta on ollut todella nautinnollista aikaa. Alun ensimmäiset päivät ja viikot olivat luonnollisesti vaikeimmat. Uskon, että toiminnallisesta riippuvuudesta voi tulla vieroitusoireita, kun sen lopettaa. Se on mun kokemus.

Tämä kuulostaa melodramaattiselta, mutta on minulle täyttä totta: minulle on auennut täysin uusi elämä, täysin uusi raittius. Tämä on vielä parempaa kuin pystyin kuvittelemaan. Parempaa kuin pelkästään raitistuminen alkoholista - joka sekin tietyssä kohtaa avasi elämän aivan uudella tavalla. Pääsen addiktioistani yksi kerrallaan.


OA:n perustajan Rosannen lupauksessa sanotaan:

"Laitan käteni käteesi ja yhdessä
voimme tehdä sen,
mitä emme koskaan kyenneet tekemään yksin.
Ei enää toivottomuuden tunnetta,
meidän ei enää tarvitse luottaa omaan
epävakaaseen tahdonvoimaamme.
Olemme nyt kaikki yhdessä ojentaen
kätemme voimaan ja vahvuuteen,
suurempaan kuin omamme.
Ja kun liitämme kätemme yhteen,
löydämme rakkautta ja ymmärtämystä
yli villeimpien unelmiemme."


Minun kohdallani tämä alkaa toimia koko ajan paremmin. Koen, että olen oikeasti päässyt sisälle yhteisöön, "ryhmään" joka toimii kokousten ulkopuolellakin. Jotta meidän ei tarvitse selvitä yksin.

Täällä taas

Onpa aika juossut edellisestä kirjoituksestani. Onko mitään tapahtunut parin kuukauden aikana? Edistystä? Takapakkia?

Paljon ahdistusta, epätoivoa, säkeittäin ahmittua ja oksennettua ruokaa. Kymmenittäin yrityksiä ja itselle tehtyjä lupauksia, jotka johtivat pettymykseen. Kuolemantoiveita, itsemurhasuunnitelmia. Eristäytymistä, huonommuuden tunnetta, itseinhoa. Kateutta muiden ihmisten elämästä, perheistä, terveydestä, vapaudesta. Kateutta ihmisiä kohtaan, joilla on "vain" alkoholismi hoidettavanaan.

Itkua, itkua, itkua.
Hiljaista itkua sisäänpäin, vuolaita kyynelvirtoja, joskus ääneen ulvomiseksi yltyvää tuskaa.


Mutta onneksi myös toivon hetkiä, unelmia terveydestä, työ- ja toimintakyvystä, elämänilosta, tulevaisuudesta. Ystäviä, keskusteluja, vertaistukea. Aa- Oa- ja Aca-kokouksia. (Aca tai suomeksi Aal on vertaisyhteisö alkoholistisessa tai toimintahäiriöisessä perheessä kasvaneille.) Yhteenkuuluvuudentunteita. Iloa auringosta, vehreydestä, jokimaisemasta kun illalla palaan kokouksesta. Rentoja hetkiä poikani kanssa (ei koskaan täysin huolettomia, koska poika tuo mieleeni kaiken menetetyn ja toisaalta huolen siitä, pystynkö olemaan hänelle äiti. Jaksanko edes pysyä elossa?).

Vapaudentunteita, kun kuuntelen (live)musiikkia, tanssin, liikun tai laulan. Joitain harvoja rentoutuneita hetkiä kirjan parissa. Valtavaa iloa siitä, kun huomaan olleeni miettimättä ruokaa pidemmän aikaa. Pieniä onnen murusia läheisyydestä, kaipauksesta. Lohtua toisen silittäessä hiuksia, kun on oikein paha olla.

Onnistumisen tunnetta siitä, että saimme Ouluun vihdoin Oa-ryhmän (vaikka sen jatko onkin epävarmaa, jos en löydä muita mukaan). Yhteenkuuluvuuden ja vertaisuuden kokemuksia Facebookin ja varsinkin uuden löytöni Instagramin syömishäiriöistä toipuvien kanssa. Useita ruokailuiltaan onnistuneita jaksoja (lyhyitä tosin, max vajaa 4 päivää).

Joka ikinen ilta kiitollisuuden hetki siitä, että olen saanut olla päivän raittiina.


Rehellistä ruokapäiväkirjaa ja muuta voi seurata:

Ig: @recovering_anu

"Saa jakaa"

Olen tullut pikkuhiljaa enemmän ja enemmän "ulos kaapista" sairauteni kanssa. Bulimiasta tiedetään edelleen yleisesti aivan liian vähän. Se ei useinkaan näy ulospäin ja taitava salailu ja peittely kuuluvat taudin kuvaan.
Sairastunut häpeää, eikä halua paljastua.

Myös terveydenhoitohenkilökunnassa on paljon tietämättömyyttä. Anoreksia on tutumpi ja ilmeisesti helpompi ymmärtää. Kaikkia syömishäiriöitä ei voi kuitenkaan mielestäni laittaa samaan nippuun. Bulimia, sekä käsittääkseni myös muut ahmimishäiriöt ja epätyypilliset syömishäiriöt ovat liian huonosti jopa terveydenhuollon ammattilaisten tiedossa. Nämä ongelmat väestössä kuitenkaan tuskin tulevat ainakaan vähentymään tulevaisuudessa. Tämä näkemykseni eivät perustu vain omaan kokemukseeni, vaan myös lukuisiin seuraamiini keskusteluihin eri foorumeilla. Samansuuntaisia kokemuksia tuntuu olevan liian monella syömishäiriöisellä. Hyvä ja asiantunteva hoito vaikuttaisi olevan poikkeus, ei sääntö. Eikä kyse varmaankaan aina ole resursseista. Tiedon ja osaamisen puutteesta ennemminkin. Ehkä jopa kiinnostuksen, halun puutteesta.

Minua kasvanut avoimuuteni on auttanut. Aion lisätä sitä edelleenkin. Tietenkään en voi joka tilanteessa ja kaikille kertoa sairaudestani, mutta ehkä voin osaltani lisätä tietoisuutta ympärilläni. Ihmisillä on paljon erilaisia ruokarajoitteita. Niin on minullakin. Sairauteni vuoksi en voi (aina) syödä kaikkea. Joskus voin, joko siksi, että olen paremmassa kunnossa, tai siksi että olen huonommassa kunnossa ja tulen siis oksentamaan jossain vaiheessa joka tapauksessa. Yleensä kyse on ollut jälkimmäisestä, valitettavasti.

Kasvanut avoimuuteni on vähentänyt häpeää, jota tunnen oireilustani. En ole tätä sairautta itselleni valinnut. Toivoisin, että ihmiset, varsinkin nuoret, saisivat apua aiemmin. Aiemmin kuin minä. Ennen kuin elämässä on täytynyt mennä valtavasti asioita pieleen, toistuvasti. Ja varsinkin ennen kuin sairaus kroonistuu ja muuttuu osaksi elämää, kuten minulla. Puhuessani asiasta avoimesti otan aina myös riskin tulla vähätellyksi. En näytä sairaalta, joten minua on ilmeisesti vaikea uskoa. Olen kokenut paljon tuota vähättelyä ja alkanut oppia ottamaan sen tietämättömyytenä. En usko, että vähättely useinkaan on tahallista.

Ei ehkä järkevää, mutta vähättelyä kohdatessani olen saattanut kertoa esimerkin päivästäni sairauden kanssa. Kerron nytkin. Toissa päivänä olin yksin kotona, ilman mitään suunnitelmia. Olin henkisesti liian väsynyt tekemään suunnitelma, saati toteuttamaan niitä yksin. Sellaisista päivistä tuppaa tulemaan huonoja. Alistuin sairaudelleni, en jaksanut taistella sitä vastaan tarpeeksi. Heräsin myöhään. Ensimmäisen kerran laitoin ruokaa suuhuni n. klo 14, koska olin silloin nälkäinen. Aiemmin en halunnut syödä, koska se olisi kokemukseni mukaan vain tarkoittanut bulimiapäiväni alkamista aiemmin. Söin sopivasti ja yritin lopettaa, tehdä jotain muuta, saada ajatukset pois ruuasta. En pystynyt. Sen jälkeen käytin seuraavat liki 10 tuntia syömiseen. Söin kaikkea mitä kaapeista löysin. En saanut sitä millään loppumaan. En halunnut lähteä yksin ulos, koska olisin varmaankin mennyt ostamaan lisää ahmittavaa. Oksensin muutaman kerran 10 tunnin aikana. Puhuin puhelimessa ja viestittelin, mutta en saanut tilannetta loppumaan. Yritin soittaa OA-laiselle, mutta hän ei ehtinyt puhumaan kanssani. Näissä tilanteissa ihminen, joka on kokenut saman ja toipunut, olisi arvokas. Uskon vielä sellaista apua löytyvän.

"Mitä enemmän meillä on salaisuuksia, sitä sairaampia olemme". AA:sta tuttu fraasi, sopinee tähänkin. Toissapäiväinen tuntikausia kestänyt kohtaukseni oli hirveä, mutta valitettavasti hyvin tyypillinen. Vastaavia päiviä on ollut paljon. Eilinen päivä olikin jo sitten paljon parempi. Olin liikkeellä ihmisten parissa, poissa kotoa pääosan päivää ja vointini oli merkittävästi parempi. Illalla kotona en kuitenkaan välttynyt bulimiakohtaukselta 😣

Nyt olen kuitenkin armollinen itselleni, enkä tuomitseva: eilinen oli edeltäjäänsä paljon parempi päivä. Täydellinen pidättyvyys ei ole aina minulle realistinen tavoite.


<----Tuossa sen sijaan olisi hyvä tavoite.

Miltä epävakaa persoonallisuushäiriö tuntuu?

Epävakaata persoonallisuushäiriötä sairastaa arviolta 0,7% suomalaisista. Runsaasti terveyspalveluita käyttävistä henkilöistä jopa n. 10 %:lla on tämä mielenterveyden häiriö. Kyse on siis suhteellisen yleisestä asiasta, mutta yleinen tietous asiasta lienee hyvin ohutta. Epävakaaseen persoonallisuushäiriöön liittyy runsaasti oheissairairastavuutta, sekä psykiatrista että somaattista. Potilailla on myös merkittävä itsemurhariski, n. 10% epävakautta sairastavista päätyy itsemurhaan.

Minäkään tuskin olin kuullutkaan koko häiriöstä ennen kuin se minulla diagnosoitiin n. kuusi vuotta sitten. Ylipäänsä en tainnut ymmärtää, mitä persoonallisuushäiriöt ovat. Tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö jaetaan kahteen pääluokkaan: impulsiiviseen tyyppiin ja rajatilatyyppiin. Näille on omat diagnostiset kriteerinsä. Minulla on rajatilahäiriö. Nimitys rajatilasta liittyy löytämieni tietojen mukaan käsitykseen liikkumisesta neuroottisen ja psykoottisen käyttäytymisen välillä. Ts. ilmiö sijoittuu neuroosin (käsittääkseni vanha termi, ei juuri enää käytetä) ja psykoosin välille, olematta selkeästi kumpaakaan.

Diagnoosi ei ole välttämättä pysyvä, voi olla että jossain vaiheessa en enää täytä diagnostisia kriteereitä. Häiriölle on myös tyypillistä, että oireet useissa tapauksissa saattavat helpottua iän myötä.

Ote suomalaisesta Käypä hoito -suosituksesta:

Rajatilahäiriön amerikkalaisen DSM-4:n mukaiset kriteerit alla. En ole verrannut viimeisimpään DSM-5:een, koska tuskin merkittävää eroa. (En käytä nyt adekvaatteja lähdeviitteitä. Lisätietoa mm. ao. osoitteesta.)

Osan em. piirteistä löydän helposti itsestäni, valitettavasti. Osaa en tunnista. Esimerkiksi vihaa minun on ollut aina vaikea tuntea ja tunnistaa. Paitsi itseäni kohtaan. Ajattelen, että minun on lapsuudessa pitänyt paketoida vihani niin tiukasti sisälleni, että sitä on vieläkin hankala saada sieltä ulos. Samoin kriteereissä mainittu suuren ihailun ja täydellisen välinpitämättömyyden tai halveksunnan vaihtelu ei ole minulle tyypillistä. Tai sitten olen omalle käytökselleni niin sokea, etten tunnista sitä. Se on pelottava ajatus.

Poimin alle kameleonttiblogi.blogspot.com osoitteesta valmiiksi kerättyjä, mielestäni osuvia kuvauksia epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Ehkä siksi, että minun on tässäkin niin vaikeaa luottaa omiin tuntemuksiini. En uskalla luottaa, että ne ovat totta, ellei jollakin muullakin ole samanlaista. Tässä lienee yksi identiteettini ongelmista. Minulle epävakaus näyttäytyy jatkuvasti, nopeasti muuttuvina mielialoina, pienikin vastoinkäyminen tai väärä kommentti saa minut usein raiteiltani ja haluan perua kaiken suunnittelemani. Minulle se on pelkoa, ahdistusta, kuolemantoiveita. Joustamatonta, mustavalkoista ajattelua (vaikka tietoisesti haluan ajatella toisin, pääni tuntuu olevan jumissa jossain ajatuksessa välillä). Saatan taantua lapsenkaltaiseksi, alkaa itkeä kaupassa kykenemättä hetkeen tekemään tms.
Kaikki alla kuvaillut eivät ole juuri suoraan kuin omia kokemuksiani ja tuntemuksiani, mutta suurin osa kyllä on.

Epävakaus on siis persoonallisuushäiriönä hankala ja toimintakykyä suuresti heikentävä tila. Sitä on pidetty jopa kaikista kiistellyimpänä kaikista persoonallisuushäiriöistä. Hoitohenkilökunnan asenteetkiin voivat usein olla valmiiksi negatiivisia epävakaita potilaita kohtaan. Epävakaita henkilöitä pidetään vaikeahoitoisina ja "hankalina tapauksina". Oikeanlaisella hoidolla saadaan kuitenkin hyviä tuloksia. Olen onnekseni päässyt asiantuntevaan hoitoon LT psyk. el Virpi Leppäsen työryhmään. Leppänen on tehnyt väitöskirjansa juuri kyseisen häiriön hoitomallista ja tutkimus jatkuu.
Mielenkiintoista luettavaa.

Suunnitelmia bulimiapeikon pään menoksi

Taas on kulunut hetkinen edellisestä bloggauksestani.
Tässä välissä tein uuden ennätykseni bulimiakäyttäytymisestä pidättäytymisessä tälle vuodelle: taisi olla 15 päivää!

Kävin jokin aika sitten viikonlopun reissussa Etelä-Suomessa. Kävin ensimmäisessä OA-kokouksessani livenä! Se oli mukava kokemus. Aivan erilaista lämpöä ja yhteenkuuluvuutta tunsin verrattuna palavereihin skypen välityksellä. Sain yhteystietoja ja kannustusta. Muutaman viikon päästä olen menossa OA:n kevätpäiville, josta odotan myös paljon. En ole juurikaan tavannut bulimikkoja OA:ssa, mutta pakonomaisen syömisen ja ruoan hallitsevuuden kokemus yhdistää.

Itse reissu oli ajoittain ahdistava; en esim. kokenut kykeneväni liikkumaan julkisilla kulkuneuvoilla kuten aluksi suunnittelin. Onneksi sain kuitenkin apua ja kyydin useampaankin kertaan. Paljon hyviä hetkiä oli myös. Lähdin Helsinkiin verkostoituminen mielessä ja sainkin sitä tehtyä. Vanhoja ja uusia tuttavuuksia kohtasin AA:n kevätpäivillä.

Reissun jälkeen en ole jaksanut ylläpitää pidättyvyyttä. Retkahdin melkein heti, enkä ole päässyt uuteen yritykseen kiinni. Minulla ei ole vielä tarpeeksi voimia eikä riittävästi kykyä käyttää työkaluja taudin jyllätessä. Olisin myös toivonut, että äitini, joka oli matkalla myös, olisi tullut vastaan ja vaikkapa perunut edelliset sanansa siitä, ettei olla enää missään tekemisissä keskenämme. Minusta on outoa, että moista asiaa, jonka siis koin hylkäämisenä, ei purettu eikä selvitetty millään lailla. Olisi vain pitänyt olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Periksi en kuitenkaan anna. En vieläkään. Suunnitelmissa on lähiaikoina perustaa tänne Ouluun oma OA-ryhmä ja aloittaa kokoukset. Ensimmäinen suunnittelupalaverimme on jo parin päivän päästä ja se tuntuu hyvältä. Onneksi olen puhunut sairaudestani avoimesti AA-kokouksissa viime aikoina ja löytänyt muitakin samojen ongelmien kanssa kamppailevia. Ihan yksin uuden ryhmän perustaminen tuntuisi liian hankalalta. Muitakin suunnitelmia sairauden kukistamiseksi ja elämänlaatuni parantamiseksi päässäni pyörii, mutta niiden toteutus on (vielä) työn takana. Oikeasti olen aivan kiinni ruuassa, syömisessä ja oksentamisessa.

En pysty lopettamaan, kun syön ihan mitä tahansa yksin kotona ollessani. Pakko on kuitenkin jotain syödä. Yritän syödä jotain järkevää, enkä ole juuri nyt ostanut "bulimiaruokia" kuten karkkeja, jäätelöä, sipsejä, einesruokia, leipää... Silti olen tänäkin päivänä tyhjentänyt kaappeja kaikesta mahdollisesta. Ilmeisesti vasta uni antaa taas hetken rauhan.

En voi, enkä haluakaan nukkua kaikkia päiviä. Nukkuminen tai poissa kotoa oleminen estää minua syömästä hallitsemattomasti koko päivää. Kotoa poissa oleminenkaan ei aina auta, mutta onneksi hankaloittaa ahmimista.

Tarkemmissa skeematesteissä epävakaan persoonallisuushäiriön hoitopaikassani paljastui, että yksi suurimmista tunnelukoistani on riittämätön itsekontrolli. No eipä yllätä!
Toisaalta olen ehkä elämässäni myös ylikompensoinut tätä tunnelukkoa olemalla pärjäävä ja "kontrolloitu" (tai ainakin yrittänyt näyttää siltä - ja osin, ainakin työelämässä, myös siinä onnistunut). Tunnelukothan kehittyivät lapsuudessamme suojelemaan meitä siellä vaikuttaneilta meille haitallisilta asioilta.

Luulen riittämättömän itsekontrollin tunnelukkoni kehittyneen, koska äitini hallitsi niin vahvasti kaikkea. Kaiken piti tapahtua hänen mielensä mukaan, muuta ei hyväksytty. Olisin halunnut kapinoida, koin että minun olisi pitänytkin välillä, oikeudenmukaisuuden nimissä, mutten uskaltanut. Olisin tullut lyödyksi, psyykkisesti tai fyysisesti - tai molempia - mutten kuulluksi. Sen sijaan "kapinoin" jo ennen kouluikää mm. hampaiden pesussa. Opin huijaamaan, kastelemaan hammasharjan ja jättämään harjauksen kuitenkin tekemättä, viemään salaa pissaiset housut pyykkiin ja tietysti myös nappaamaan naposteltavaa, mikä oli kiellettyä. En koskaan saanut kiitosta rehellisyydestä, kun kerroin totuuden, vaan rangaistuksen (minkä varmaankin oli  ansainnutkin) ja yksin jäämisen.

Lisäksi äitini varasti työpaikaltaan paljon tavaraa, kuten vessapaperia. En tiedä onko "varastaa" oikea termi, mutta tuskin sitä siellä henkilökunnalle jaettiinkaan. Asiasta en ole koskaan uskaltanut kysyä. Jos kysyisin nyt, vastassa olisi todennäköisesti täydellinen kielto; mitään sellaista ei ole tapahtunut. Minäkin kasvoin tässä(kin) asiassa vinoon ja olen toiminut samoin. Nykyisin en enää juurikaan toimi niin. Yritän välttää oman edun tavoitteluun perustuvaa "omin luvin ottamista", kun huomaan sitä itsessäni. Olen menettänyt pitkäaikaisen työpaikan vastaavan varastelun vuoksi. Ja bulimian. Otin vanhentuneita ruokia henkilökunnan tiloista kotiin. Sitä ei ollut varsinaisesti kielletty, muttei se oikeinkaan ollut, eivätkä muut työntekijät toimineet niin. Miksi muu kuin bulimikko toimisikaan niin, työpaikalla sai kuitenkin usein syödä ilmaiseksi, mikä oli iso etu.

En ole vielä ehtinyt puhua näistä asioista terapeuttini kanssa. Tällä viikolla oli psykiatritapaaminen, jossa mietittiin mm. kuntoutustuen hakemista. Päädyimme psykiatrin suosituksesta hakemaan sitä tämän vuoden loppuun. Helpottavaa, että toipumisaikaa on, koska askeleet eteenpäin ovat pienen pieniä.

Kunpa olisin työkunnossa vielä tänä vuonna. Aion ainakin tehdä parhaani sen eteen. Tänä päivänä olen pahoinpidellyt itseäni ruoalla, mutta olen tehnyt suunnitelman huomiselle ja ollut yhteydessä ihmisiin, joiden avulla se toteutuu. Pääsen pois ruokavankilasta vähäksi aikaa, ihmisten pariin ja vertaistapaamiseen.

Taistelen mörköä vastaan

Piru istuu olkapäällä ja toistelee: anna periksi luuseri, ei tämä koskaan lopu.
Vielä olen pysynyt ruodussa, mutta tuntuu, että on vain ajan kysymys milloin entinen meno jatkuu. Olen niin huonossa henkisessä tilassa.

Jotain suunnitelmia kuitenkin on: huomenna on aion osallistua kahteen vertaispalaveriin, yhteen aamulla ja toiseen illalla. Olen onnekseni saanut koukututtua niihin jonkin verran.  Huomisaamuun asti ehkä selviän, vaikka on vaikeaa. Motivaatio tuntuu olevan hukassa, mutta niinhän se riippuvuussairauksissa on. Sairaus houkuttelee jatkamaan, valitsemaan helpompi, nopeampi tie lievittää ahdistusta hetkeksi.

Retkahdus

Korjaus edelliseen tekstiini. Retkahdin melkein heti. Kumppani on ilmeisesti jo täysin kyllästynyt minuun, oltuani muutaman päivän kotona. Itsetuhoiset ajatukset valtasivat mieleni ja sitten tartuin ruokaan. Kaikki yrittäminen tuntuu taas turhalta. En minä osaa. En osaa elää niiden odotusten mukaisesti, joita lähimpäni tuntuvat minulle asettavan.

Kunpa vaan pääsisin pois...
Jo pienenä toivoin, ettei minua olisi. Että voisin haihtua ilmaan tai imeytyä maahan. Toisella luokalla sanoin koulussa tappavani itseni. Olin kuullut kotona tuota toisteltavan. Opettaja kuuli tuon ja totesi, ettei noin saa sanoa. Häpesin kovasti itseäni, vaikken oikein ymmärtänyt miksi. En puhunut sen koommin senkään vertaa tuntemuksistani.

Uusi korjaus: illalla klo 23.15. En ole vieläkään oksentanut. Söin vaan ahdistukseen päivällä tosi paljon, hetkessä noin 3000 ylimääräistä kcal. Tunnen, että tämä on retkahdus. Olen luuseri. Yritän tosissani jatkaa, mutta pelkään lopullista romahdusta. Se saattaa olla lähellä.