Matkalla

Nyt olen reissussa. Olo on ollut suhteellisen tasapainoinen, kuten yleensäkin matkoilla. Jostain syystä minulla on usein helpompaa poissa kotona. Pystyn paremmin olemaan tässä hetkessä ilman menneisyyden murehtimista tai tulevan pelkäämistä.

On menossa toinen päivä ilman bulimiaoireilua. Aiemmin tänään ahdisti pahasti. Mietin jo kotiinpaluutakin. Nähtäväksi jää, miten tämä tästä jatkuu. Ahdistus tuntui aivan fyysisenä puristuksena rinnassa. Ulos puristui vähän itkua, mutta suurin osa siitä jäi sisälle paineeksi. Onneksi minulla ei täällä ole mahdollisuutta (tai oikeastaan halua) paeta näitä tuntemuksia ruokaan. Ja onneksi on ihmisiä, joille voin aina soittaa ja puhua. 

Ahdistus on merkillinen tuntemus. Heräsin miettimään sitä tarkemmin psykiatrikäynnillä jonkin aikaa sitten. Puhuin ahdistuksestani ja mukana ollut hoitaja sanoitti mielestäni asian hyvin: ahdistus tuntuu juuri siksi niin pahalta, kun sen takana olevia tunteita on hankala eritellä. Se on vyyhti tai möykky, josta ei saa kiinni. Läheiset saattavat kysyä, mikä ahdistaa, enkä osaa vastata. Ehkä tulisikin kysyä - myös minun itseltäni - miltä se ahdistus tuntuu?
Olenko pettynyt, surullinen, loukkaantunut, mustasukkainen tai vihainen? Aivan perusasioitahan näiden pitäisi olla, mutta minä en näitä osaa, enkä ole kasvuympäristössäni voinut oppiakaan. Sitä mieltä oli psykiatrini.

Kun tunteista ahdistuksen takana saa kiinni, usein helpottaa. Kokemusten jakaminen auttaa myös.
Tänään tunsin ainakin suurta surua ja myötätuntoa läheisen puolesta. Hän kärsii ja oireilee henkisesti, enkä voi sille mitään. Paha olo tietenkin myös tarttuu kanssaihmisiin. Pelkoa tunsin myös. Pelon ilmapiiri pääsee esiin silloin, kun rakkauden ja hyväksynnän ilmapiiri puuttuu tai on piilossa. Haluaisin auttaa, mutta en voi tehdä mitään. Voin ottaa vastuun kuitenkin vain omasta itsestäni, omasta hoidostani ja toipumisestani.

Tänään pidättäydyn pakonomaisesta ylensyönnistä sekä alkoholista.
Olen kiitollinen tuskasta, joka pakottaa toimimaan toipumisen eteen. Pakottaa mietiskelemään ja etsimään vastauksia muiden ihmisten kanssa. En halua elää elämääni henkisesti unessa, paeten omaa itseäni milloin mihinkin touhuamiseen tai riippuvuuteen.

Ikävän aikaa vieväähän se toipuminen on, mutta en voi itse päättää aikataulua. Kaikki tapahtuu aikanaan, kun toimin sen hyväksi.

Muistin juuri vuosia sitten kuulleni, että toipumista ei voi itse nopeuttaa, mutta hidastaa sitä voi!