Toipuminen on nyt ykkösasia minulle. Siihen haluan ja aion panostaa kaiken sen (usein vähän) minkä pystyn. Pystyn toipumaan ja elämään vain tätä päivää, yhden päivän kerrallaan. Mennyt päivä on ollut hyvä, toimelias ja vapaa ahmimiskäyttäytymisestä.
Vaikka minulla on vain tämä päivä, mieli harhailee tulevaan. Nyt toiveikkaasti. Mutta myös pelkoja on mukana. Haluan elää pelkäämättä elämää. Aion pyrkiä siihen. Nyt tuntuu, että lähelläni on ihmisiä, jotka pelkäävät elää. Pelko ei ole tietoista ja voisi sille ehkä keksiä paremmankin termin, mutta se tarkoittaa mielestäni jotain tiettyä jäykkyyttä tavoissa, asenteissa, ajatusmalleissa tms.
Monet ihmiset ovat varmaankin löytäneet itselleen sopivan paikan elämässä ja ajattelutavat, joita ei haluta muuttaa. Ei siinä mitään, sehän on hienoa. Hienoa, että on löytynyt moodi, jota ei ole tarvetta kehittää. Minä en ole paikkaani löytänyt. Haluan kovasti sen löytää ja uskon sen joskus löytyvänkin, kun pysyn tällä hyvän toivon tiellä. Mielipiteitäni, asenteitani ym. en kuitenkaan koskaan haluaisin valaa betoniin, vaan jättää tilaa kehitykselle. Liika jyrkkyys ja ehdottomuus näyttää minusta estävän kehitystä ja mikä pahinta, vievän iloa elämästä. Positiivista perusvirettäni en kuitenkaan hevillä suostu vaihtamaan. Sen(kin) ansiosta lienen elossa ja (ainakin välillä) ajattelukykyinen.
Optimistisuus taitaa olla luontaista, mutta myös osin seurausta rankoista vaikeuksista, joista on jo läpi menty. Ajattelen positiivisen asenteen olevan myös jonkin verran valittavissa, tai ehkä ennemminin opeteltavissa. Tähän on heti todettava, että minä pystyn vaikuttamaan omaan mielialaani paremmin, kun olen "terve" tai ainakin paremmassa psyykkisessä tasapainossa. Edelleen kun olen syvällä mustassa epävakauden ja masennuksen kuopassa, mikään ajatus, mantra tai lenkillelähtö ei saa minua sieltä pois. Saatan olla mustassa itsetuhoisuuden rotkossa useita päiviä, vaikka kuinka rukoilen, puhun ihmisten kanssa tai liikun. Toisaalta oikea hengellinen yhteys toiseen ihmiseen voi auttaa nopeasti ja tilanne ei pitkity. Näitä keinoja pitäisi tulla minulle käyttöön lisää terapian myötä.
Erittäin ahdistuneena ihminen tuntuu olevan kaiken inhimillisen avun ulkopuolella. Tämä ajatus on AA:n Isosta Kirjasta ja allekirjoitan sen omien kokemusteni perusteella. Silloin vain korkeampi voima, rakkaus voi nostaa takaisin maanpinnalle, ihmiseksi. Rakkautta, tukea ja ehdoitta hyväksyntää olen saanut vertaisiltani, muilta ihmisiltä. Suurimman ja tärkeimmän hengellisen kokemukseni olen saanut muutama vuosi sitten, kun tunsin olevani ihminen. En parempi, en huonompi kuin muut täällä, vaan ihmisarvoinen, kuten kaikki muutkin. Viime aikoina monet uudet ihmiset ovat tuoneet minulle palasia, joilla paikkailen taas kerran ruhjoutunutta ihmisarvoani sekä itsetuntoani. Ehkä ne ovat pian entistä ehompia.
Tuohon ylös kirjoittamassani tekstissä on paljon helinää, joka häiritsee minua. Joka sana on minulle kuitenkin totta juuri nyt. Oikeasti taustalla on isoja kysymysmerkkejä, pohdin mitä ratkaisuja tehdä. Elämäni taustasävelenä eivät oikeasti solise kauniit sanat henkisestä kehityksestä, vaan moneen kertaan murtuneen ja kokoon kasatun elämäni palaset kolisevat välillä kakofoniassa.
Onko minun riuhdottava itseäni enemmän irti, jotta voin tervehtyä, oppia ja kasvaa vai nojauduttava siihen mitä jo on, sillä riskillä että samalla kun se tukee minua, se tukehduttaa? Yritän jättää turhan murehtimisen, asia selviää minulle kyllä aikanaan. Sisälläni on jo tieto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti