Tänään toivon toipumisrauhaa

Nukuin viime yönä kaksi tuntia. Olen itkenyt vaan. Itkenyt läheisen pahalta tuntuvia sanoja. Että haluankin muka jatkaa näin, tämä on oma valintani. Että sairauteni ovat omia valintojani. Valittaa ei saa. Sanoin, että yritän kovasti. Vastaus oli, että älä yritä vaan tee!  Edelleen pyrin tekemään parhaani voidakseni paremmin. Joskus se ei ole kovin paljon. Joskus en jaksa, voimia ei ole. Rukoilen lisää voimaa. Syyllistäminen omasta tilasta tuntuu julmalta. Se kai on tarkoituskin. Tarkoitus on vastuuttaa.

Mielestäni mielenterveysongelmissa ihminen voi ottaa vastuun toipumisestaan tiettyyn rajaan asti. On tärkeää tehdä oma osuutensa. Mutta kun elämänhalua ja voimia ei joka hetki ole, kaikkeen ei pysty. Ei pysty tekemään kaikkeansa parenemisen eteen.

Lueskelin juuri netistä kirjoituksia hakusanoilla masennus ja syyllistäminen. Eräässä artikkelissa psykiatri sanoi, että liian suuret odotukset itseltään toipumisen edistämisessä voivat syventää masennusta ja epätoivoa. Kun ei aina jaksakaan tehdä  kaikkea. Pienempikin panos täytyy joskus riittää. Tietenkään en parane sängyssä makaamalla, en oleta niin. Siitä on vahva tutkimusnäyttö ja omakohtainen kokemus. Uskon, että toipumiseni viivästyy tällä hetkellä, koska en osaa antaa itselleni toipumisrauhaa. Käyn jatkuvaa sisäistä kamppailua itseni kanssa. Toinen puoli minusta sanoo, että olen käynyt rankkoja muutoksia viime vuosina läpi, saankin antaa itselleni aikaa toipua. Toinen puoli piiskaa tekemään enemmän, eikä ole tyytyväinen mihinkään suoritukseeni. Tämä sisäinen riita näyttää olevan tosi raskasta mielelleni. Välillä tuntuu, että mieli yksinkertaisesti hajoaa. Huudan ja pitelen päätäni kuin pakkopaitapotilas. Pää tuntuu hajoavan pahasta olosta.