Ensimmäinen askel - olen voimaton ruoan suhteen

Anonyymien Ylensyöjien kaksitoista askelta ja kaksitoista perinnettä- kirjasta

Tänään olen viidettä päivää ahmimatta ja oksentamatta. Tähän mennessä siis. Toivon ja rukoilen voimaa jaksaa tämäkin päivä ilman oireilua. Kuusi päivää on ollut ennätykseni tähän mennessä tämä vuonna, sen jälkeen kun löysin OA:n.

Olen todella voimaton muutenkin kuin ruoan suhteen. Olen nukkunut valtavan paljon nämä päivät, ehkä 15-16h/vrk. Loppuajatkin olen lähinnä maannut peiton alla - turvassa. Nyt alkaa tuntua, että pohjaton väsymys saattaa hellittää. Tänään jaksan ehkä laittaa ruokaa.

On hyvin harvinaista, että olen antanut itselleni luvan vain olla. Minun on pitänyt pakottaa itseni siihen. Kaikenlaista muuta väkisin yrittämistä tässä on jo kokeiltu, joten ollaan nyt sitten vaan ja keskitytään toipumisen mahdollisuuteen.

Minkäänlaiseen ruokarytmiin en vielä kykene. Syömiseni on intuitiivisen ja tietoisen välimaastossa. Syön sitä mitä milloinkin tekee mieli, mutta vältän ahmimista laukaisevia ruoka-aineita. Kovia salmiakkiakarkkeja syön aivan liikaa, mutta se lienee pieni paha tässä kokonaisuudessa ja luultavasti vähenee, jos saan ahmimisesta pidättäytymisen jatkumaan.

Tänään olen siis voimaton -yksin. Onneksi minun ei tarvitse olla täysin yksin vaan olen viimein löytänyt vertaistukea. Yritän pitää tämän muutenkin hyvin pienenä, siis askeleet eteenpäin. En jaksa paljoa, eikä minun tarvitse.

Päätös työnhausta on myös kypsynyt mielessäni. Enää en mene töihin vajaakuntoisena. Vajaakuntoisuutta on minulle myös aktiivinen bulimia, se vie niin paljon fyysisiä voimia, mutta varsinkin henkistä vireyttä, motivaatiota ja jaksamista. Töihin ei voi mennä toipumaan, vaikka tämänsuuntaista ehdotusta olen vastikään kuullut. Huonossa kunnossa töihin meneminen on mielestäni suuri riski, siitä voisi seurata entistä suurempi pettymys ja romahdus, josta en ehkä enää selviäisikään hengissä.

Tietysti myös työnhaku vajaakuntoisena on raskasta; pettymyksiä pettymyksien jälkeen. Joten juuri nyt pystyn antamaan itselleni aikaa parantua. Sairausloma jatkuu tällä haavaa kesäkuun loppuun. Tuskin olen vielä silloinkaan kunnossa, mutta toivottavasti parannusta olisi tapahtunut.

Terapia alkoi eilen ja se tuntuu hyvältä. Odotan innolla, että päästään käsittelemään minätilojani (esim. vaativaa vanhempaa minussa, jolle ei mikään riitä) ja tunnelukkojani, joita on läjäpäin. Niitä on pitänyt kehittyä, jotta pärjään lapsuuteni ja nuoruuteni haastavissa kotioloissa, mutta nyt niistä on minulle haittaa. Kirjoitan terapiakokemuksistani jatkossa lisää.