Pikkuaskelin

Olen kiitollinen siitä voimattomuudesta, mitä olen tuntenut niin VOIMAKKAASTI viime ajat. Olen kiitollinen siitä, että voimattomuus on saanut minut tekemään enemmän, etsimään ratkaisua itsestäni. Ensimmäinen askel tuntuu minussa,  olen puhunut siitä ja kirjoittanut paljon. Kirjoitin n. 9 tuntia tauotta elämäni moraalista itsetutkiskelua, pääsin hyvin alkuun. Vielä tulee olemaan työtä tuntikausia edessä.

On mennyt hieman paremmin. Syöminen on paremmin hallinnassa, vaikka ei täysin. Luovuin nyt ainakin toistaiseksi ahmimattomien ja oksentamattomien päivien laskemisesta. Siitä tuntui tulevan vankila. Oa:n kansainvälisillä tukisivuilla ihmiset puhuvat pidättyvyyden  päiviensä määrästä: 23 tai 147 päivää jne. Minulle laskeminen muodostaa ainakin juuri nyt liian vaikean henkisen esteen. Kun tipahdan vaikka viiden päivän kohdalta ja voimien keräämiseksi uuden yrityksen aloittamiseen menee viikko... ei toimi! Päivä ja hetki kerrallaan on mentävä.

Mielen epävakaus aiheuttaa taas tuskaa. Olisi kiva, jos voisi tehdä normaaleja asioita, mutta paljon tämä rajoittaa. Eilen saatiin lähdettyä - tai paremminkin uskaltauduttiin - miehen kanssa kävelylle pitkästä aikaa. Puolessa välissä tuli suuri ahdistus, enkä päässyt siitä yksin pois. Loppulenkki meni tuskaisessa olossa ja eilisilta myös. Iso pettymys itseeni painaa edelleen; en haluaisi olla tällainen, mutta en osaa muuta. Kynnys kävelylle lähtemiseen yms. tekemiseen ei näistä kokemuksista ainakaan laske. Pelko nousee. On tämä (epävakaus) hirveä sairaus.

Onneksi parin päivän päästä on taas terapia.

Hyväksymisessä uskon olevan yhden avaimista.