OA - Overeaters Anonymous - vertaistuesta

Löysin vihdoin Oa:n pariin jokin aika sitten. Olin toki tiennyt yhteisön olemassaolosta, kuulunhan itse myös sisarjärjestö AA:han. Sieltä olen saanut raittiuden. Yritin vuosien varrella hakea juomisongelmaani apua lukuisista paikoista: a-klinikasta Minnesota-mallin hoitoon. AA:sta olen saanut apua. Pidän tärkeänä 12 askeleen toipumisohjelmaa, johon myös OA perustuu.

Olin tosiaan tiennyt OA:sta, mutten ollut uskaltautunut Skype-ryhmiin. Liveryhmät ovat täältä turhan kaukana, mutta toivottavasti joskus pääsen käymään. Ajattelen, että sairaus eristi minut myös vertaistuesta. Läheskään kaikki OA-laiset eivät ole bulimikkoja (vaan pakonomaisia syöjiä) ja pohdin mahtaako löytyä samaistumispintaa. Kyse on kuitenkin pakonomaisesta ylensyönnistä, ruuan ylivallasta elämään ja ajtuksiin, joten samaistun täysin. On hienoa kuulla toipuneiden tarinoita, antaa toivoa.

Toivoni bulimiasta toipumiseen onkin tällä hetkellä OA:n varassa. Haluan uskoa, että sen avulla voin saavuttaa pidättyneisyyden, kuten siellä ahminnasta vapaata aikaa kutsutaan (abstinence). Yksin olen voimaton. Samoin toivoa antaa pian alkava terapia. Rajatilahäiriön (epävakauden) helpottumisen jollain aikavälillä pitäisi helpottaa myös ahmimisoireilua. Tätä mieltä oli psykiatri. Itse olen sitä mieltä, että siihen tuskin riittää terapia. Bulimia on minulla niin pitkäaikainen ja kroonistunut, että oireilen ehkä vakaampanakin kautena, jos en todella tee sen eteen töitä. Tästä on hyvä (huono) esimerkki muutaman vuoden takaa. Raitistuin monien vaikeiden vaiheiden jälkeen ja aloin pikku hiljaa voida paremmin. Lopulta olin jo tosi hyvässä kunnossa ja pääsin töihin (tähän viimeisimpääni). Silti oireilin bulimialla koko ajan. Ja yritin lopettaa oireilua satoja kertoja omin voimin!

Minulle todella tärkeä AA-kummini toivoi usein tuolloin, kunpa en pääsisi liian aikaisin töihin. Taisin sittenkin päästä liian aikaisin tuohon työhön ja lopputuloksena oli valtava pettymys ja vielä suurempi romahdus henkisesti. Nyt minua painostetaan töihin parin läheisen toimesta. Se ei voi olla ratkaisu, kuntoni on niin epävakaa. Tunnen syyllisyyttä ja häpeää sairauksistani jo muutenkin. En haluaisi olla tässä tilassa. Teen minkä jaksan tilanteen kohenemiseksi. Nyt siihen liittyy vielä arvottomuuden tunne siitä, etten kykene töihin.

Pientä pettymystä sisältyy myös OA:ssa aloittamiseeni. Olen joka palaverissa ilmaissut toiveeni saada tukihenkilö(itä), joille soittaa vaikean paikan tullen, tai jopa löytää kummi, jonka kanssa tehdä askeleita. Vielä ei ole kukaan uskaltautunut (?) Toipuneet korostavat, kuinka tärkeää oli saada tukea varsinkin alkuunpääsyssä, kuinka se on heitä auttanut, mutta auttavaa kättä ei ole ainakaan vielä ollut tarjolla. Haluan uskoa, että saan vielä tarvitsemaani tukea, löydän oikeat henkilöt. Avun saaminen koko elämäni ongelmakimppuun ei ole ikinä ollut kovin helppoa, mutta syömishäiriöön vertaistuen saaminen on kyllä erityisen työlästä. Olen käynyt Syömishäiriöliiton tapaamisissa vuosien varrella ja viime marraskuun olin ravitsemuskuntoutuksessa. Olen kohdannut näissä vain anorektikkoja. Anoreksiaa sairastavilla oireilu poikkeaa omastani niin paljon, että samaistumista ei ole kovin paljoa tapahtunut. Tunne-elämän sairaudesta ja tunteiden säätelyn ongelmista kummassakin lienee kuitenkin kyse.  Välillä tunnen itseni kaikista pahimmaksi tapaukseksi, tekisi mieli sanoa toivottomaksi. Mutten sano. Aina on toivoa. Jopa minulla. Tarinani nyt sattuu olemaan rankimmasta päästä sairaalajaksoineen ym.

Luulen, että kyse on komorbiditeetistä, että minulla nyt sattuu olemaan syömishäiriön lisäksi alkoholismi ja vakavia mielenterveysongelmia. Enkä ole taatusti ainoa. Pahimmasta päästä vaan 😐