Tunteiden turruttaminen ruualla

Ennen -syömishäiriöni alkuaikoina- mietin usein mitä tarkoitusta bulimia minulle palvelee? Lohdutanko vai rankaisenko itseäni ylenmääräisellä ruualla. Varmasti sekä että, näitä tuntemuksia bulimiakohtauksesta voi löytää. Inhoan myös sitä välttämätöntä pahaa, oksentamista, tosi paljon. Tämänkin takia kohtaukset usein venyvät tuntikausien mittaisiksi; on pakko syödä vielä, vaikka haluaisin jo lopettaa, mutta oksentaminen on niin kamalaa, että lykkään sitä syömällä lisää. Lyhyet syömissessiot johtavat myös yleensä siihen, että kohtaus alkaa heti uudestaan, en saa ilmeisesti uuvutettua itseäni tarpeeksi, että saisin joksikin aikaa ruualta rauhan.

Ennen kaikkea turrutan bulimiakäyttäytymisellä tunteitani. Huomasin tämän selvästi varsinkin kun olin viime keväänä pidempään (liki 2 kk) irti ahminnasta. Sitten, kun se alkoi uudestaan, turtumuksen tunne oli huomattava. Ei helpottava, vaan oikeastaan oli järkyttävää huomata, kuinka hyvin se "toimii" turtumuksen tuottajana. Nyt ajattelen, että ahminta on minulle pakoa ja suojautumista. Jotkut bulimikot oireilevat silloin tällöin tai vaikka iltaisin, minulla oireilu alkaa yleensä jo aamusta ja kestää koko päivän. Näin valitettavasti myös silloin, kun olen ollut työelämässä. Yhtälö työ ja bulimia on ollut minulle mahdoton: en jaksa sitä millään fyysisesti ja psyykkisesti ja voimia taistella sairautta vastaan on ollut aina vain niukemmin. Lähes joka päivä olen "yrittänyt lopettaa", huonoin tuloksin.

Skeematerapiassa, jonka aloitin, puhutaan rankaisevan  ja vaativan vanhemman minätiloista, jotka aktivoituvat minussa sen sijaan, että osaisin terveen aikuisen tavoin rauhoittaa ja lohduttaa itseäni päästäkseni pois hylätyn, haavoittuneen lapsen tilasta. En ole vieläkään päässyt yli monta päivää sitten tapahtuneesta epäonnistuneesta kävelylenkistä, jossa humpsahdin hylätyn lapsen moodiin. Sätin ja soimasin itseäni aikani, sitten siirryn tahtomattani suojautujatilaan, jossa mikään ei tunnu juuri miltään. Olen edelleen suojautujamoodissa. En halua edes yrittää mitään, koska uudet pettymykset saattaisivat tuntua niin musertavilta. Nyt on vain tasaisen mitäänsanomaton olo, mutta en tunne suurta tuskaa. En jaksa sitä tuskaisuutta, enkä halua itsetuhoisuutta taas seurakseni. Se on ollut poissa ehkä pari viikkoa. Vertaistukipalaverit tuntuvat todella hyviltä, mutta palaverin jälkeen on edessä vain tyhjyys. Haluaisin elää elämääni, mutta jatkuvat pettymykset pelottavat liikaa. Pelko hallitsee ruuan lisäksi.

Tämä on tilanne juuri nyt. Kai se on hyväksyttävä ja annettava vain aikaa. Suojaudun nytkin kotiin yksin ahmiseni kanssa. Ruoka ei loukkaa eikä petä, ei hylkää. Se tekee näin suuressa määrin "nautittuna" minulle pahaa, mutta se on aina ennakoitavissa, yllättäviä pettymyksiä ei ole tiedossa. En nauti syömisestä yksin, pakonomaisuus vie ilon.

Yksin ja oman tahdon voimalla en tästä pääse, se on jo huomattu, satojen yrityksien myötä. Haluan ajatella olevani oikealla tiellä, kulku vaan on pirun hidasta. Hengellisyydestä saan ja tulen saamaan apua, samoin vertaistuesta.
Silti, yritän lopettaa - taas. Olen kiitollinen jokaisesta (harvasta) pidättyvyyden päivästä. Terapia on aivan alussa ja tuntuu nyt todella oikealta. Kunpa oppisin pääsemään eteenpäin haitallisista moodeista, joihin jään jumiin. Terapeutti korosti myös armollisuutta itseään kohtaan, olenhan hoidon alussa. Haluan uskoa, että minäkin voin oppia käsittelemään tunteitani turruttamisen sijaan.