Bulimiani alkoi ollessani n. 18-vuotias. Olin muuttanut pois lapsuudenkodistani 17-vuotiaana, koska koin siellä asumisen liian vaikeaksi ja ahdistavaksi. En voinut olla oma itseni, eikä omaa tilaani kunnioitettu. Huoneeni tutkittiin ja päiväkirjani luettiin usein. Muutoinkin kodin ilmapiiri oli kireä ja tukahduttava. Olin oppinut käyttämään ruokaa itseni lohduttamiseen jo varhain, ala-asteella, vaikka kaiken ruoka-aikojen ulkopuolisen ruoan ottaminen oli kiellettyä. Esim hedelmät olivat myös säännösteltyjä, n. 1 per päivä, ilmeisesti hintansa takia. Niinpä lohturuokaa (vaikkapa niitä hedelmiä) piti hakea ja syödä salaa. Silloin jo jokin varmaankin sisälläni alkoi kasvaa kieroon. Tunsin itseni pahantekijäksi, kun söin ylimääräisiä hedelmiä tai jotain muuta. Tunsin myös häpeää. Jouduin kokemaan fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa kotona. Ilmapiiri oli arvaamaton, eikä kavereita oikein voinut kotiin viedä.
Luin jokin aika sitten Ani Kellomäen kirjan Kosteusvaurioita, jossa on koottuna alkoholistiperheissä kasvaneiden ihmisten tarinoita. Samaistuin moneen kirjan tarinoista täysin. En tiedä oliko perheemme sairaus alkoholismi, mutta täysin toimintahäiriöinen perhe ainakin oli. Kellomäen kirjassa monet kuvasivat juovan vanhemman epäjohdonmukaisuutta: yhtenä hetkenä piti olla yhdenlainen, että kelpasi, toisena toisenlainen. Reagointi oli arvaamatonta. Koin saman, mutta en juovan vanhemman osalta, vaan sen toisen. Minulle sanottiin usein: "laula, naura ja tanssi" eli toivottiin minun olevan iloisempi ja reippaampi yms. Kun sitten yritin olla tai olin aidosti iloinen ja reipas, sitä ei jaksettukaan ottaa vastaan ja koin itseni hylätyksi, epäonnistuneeksi ja vajavaiseksi. Itkin usein yksin ja toivoin että joku kaipaisi, tulisi hakemaan ja lohduttaisi. Perustarpeita. Kukaan ei kuitenkaan koskaan tullut. Näiden tunteiden tukahduttumiseen opin enemmän ja enemmän käyttämään ruokaa. Tukahdutettava ne tunteet oli, koska ei lapsi yksin osaa tuollaisia ristiriitoja käsitellä.
Kun murrosikä alkoi pyöristyin ja minua alettiin kutsua läskiksi ja lehmäksi kotona. Ikinä en ollut kuitenkaan oikeasti ylipainoinen. Äidille hoikkuus ja paino jonkinlaisena ihmisarvon mittarina olivat tärkeitä. Hän korosti usein, kuinka painaa saman verran kuin 20-vuotiaana tmv.
Läskiyden lisäksi minä kuulemma haisin. Olihan minulla toki yliaktiivisen virtsarakon ja pakkoinkontinenssin vaiva, joka aiheutti suurta kärsimystä koko lapsuus- ja nuoruusikäni. Silloin diagnosointi lienee ollut puutteellista, mitään elimellistä vikaa ei löytynyt, joten vaiva kuitattiin "omaksi syykseni". Nykyisin pärjään ihan hyvin vaivani kanssa.
17-vuotiaana muutin siis pois kotoa. Rahoitin elämäni ja lukionkäyntini työnteolla. Tein siivoustyötä useita tunteja joka ilta koulun jälkeen. Jossain vaiheessa aloin ahmia siivouspaikassani tarjolla olleita sipsejä ja näkkileipää uupumukseeni. Ahmin aina jonkin aikaa siivouksen lomassa ja oksensin. Se piristi joksikin aikaa. Varmasti mukana oli muitakin tunteita ja tuntemuksia kuin vain väsymys ja uupumus, niitä vain oli vaikea tunnistaa. Ainakin olin kateellinen koulukavereilleni, tunsin kaunaa tilanteestani, että jouduin elämään näin. Muutin vieläpä yhteen poikakaverin kanssa, vaikka tiesin, etten halua hänen kanssaan olla. Silti koin muuton silloin ainoaksi vaihtoehdokseni, kotona asuminen oli vielä pahempaa.
Oksentamisen opettelu oli alussa vaikeaa. Olin kuullut bulimiasta yläasteella koulussa ja tuumin sen olevan "järkevä" vaihtoehto. Saisin syömisestä energiaa ja mielihyvää, mutten lihoisi. Yläasteen opetusvideosta muistan vieläkin, kuinka bulimikkotyttö oli opetellut oksentamista työntämällä hammasharjan kurkkuunsa. Niinpä minäkin harjoittelin hammasharjalla. Voi kunpa tuolla nuorella tytöllä olisi ollut joku aikuinen, johon voi luottaa!
Lukioaikana en vielä ahminut ja oksennellut kuin satunnaisesti töissä. Rahat olivat tiukalla, joskus kahdelle ihmiselle oli 20mk viikon ruokiin. Elämän niukkuus oli bulimian kannalta hyväkin asia. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen tein todella paljon töitä. Luin myös pääsykokeisiin, mutten päässyt opiskelemaan biologiaa yliopistoon. Siivosin usein yli 10h päivässä, useassa kohteessa ja matkat kuljin jalkaisin tai pyörällä. Söin todella vähän. Eräänäkin pitkänä päivänä vain yhden Mars-patukan. Taisin laihtua alussa vahingossa paljon liikunnan myötä, mutta sitten syöminen jäi vähiin kun innostuin. Laihduin 12kg reilussa kuukaudessa. Sain paljon kehuja laihtumisestani. En ollut alipainoinen, mutta tahti oli varmaankin kropalleni liian kova, koska kuukautiset jäivät pois. Jälkeenpäin olen nähnyt tämän vaiheen lyhyenä anorektisena kautena ennen varsinaisen bulimiani puhkeamista.
Syömishäiriö on siis saanut otolliset kasvuolosuhteet minussa. Niitä ovat ainakin:
- Herkkyys; olisin tarvinnut tukea itsekseni kasvamisessa ja itseni hyväksymisessä
- Ruoan ja syömisen kieltäminen ja kontrollointi kotona
- Ulkonäön ja painon moittiminen
- Äidin korostunut hoikkuuden ihannointi
- Kyvyttömyys käsitellä tunteita; siihenkin olisin tarvinnut apua, en koskaan oppinut muuta kuin turruttamaan tunteeni
- Heikko itsetunto ja sisäinen häpeä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti