Bulimikkokokkiko?

Tykkään ruuan laitoista tosi paljon. Vielä enemmän huomaan nauttivani siitä nyt, kun kaikki näyttää jäävän ruoansulatuskanavan käsiteltäväksi. Määrät ovat pienentyneet. Laatu on parantunut huomattavasti. Ennen oli toki usein uusperhe, joka mahdollisti suurien määrien kokkailun.

Ja ennen (bulimia-aikaan) en itselleni oikeasti laittanut "oikeaa" ruokaa, paitsi salaatteja. "Mössöjä" vaan, ja valtavia määriä muuta, oikeasti minulle pahaa tekevää, kuten leipääkin. En edes tykkää siitä. Tai tykkään kyllä ruisleivästä, mutta vaalea... mielestäni turhaa ja harvoin eka haukun jälkeen maistuu yhtään miltään.

Ruokia, joita ei edes tehnyt mieli, vedin, kun oli vaan pakko syödä, syödä ja syödä, oksentaa ja toivoa että tulee vaikka vapauttava uni. Joskus se tuli ja torkkujen jälkeen pystyi jatkamaan päivää taas niin kuin ei mitään. Siinä oli muutama kaava:


A) Joskus nukahdin, ja unien jälkeen verensokeri olikin tosi alhainen.  Sen myötä olisin lähinnä vain halunnut kuolla sillä hetkellä. Se tunne on minulla ainakin ollut aika voimakas: reagoin suht. voimakkaasti verensokerin laskuun, kädet tärisee, mieliala laskee, ärtymys nousee

B) Useimmiten en onnistununut nukahtamaan. Jatkoin ahmimista 😥 Koko show alusta ties kuinka monta kertaa päivässä.

C) Joskus tajusin/ uskalsin/ pystyin syömään jotain pientä oksentamisen jälkeen. Sain kierteen ainakin hetkeksi poikki.



Miksi aloin tätä nyt kirjoittamaan?

Kirjoituksen kirvoitti kermavaahto. Teen kakkua omasta halustani erääseen kahvipöytään. Hillitön halu ahmia tuo 6 dl kermaa tuli jo tuossa illalla, kun sitä vatkasin. Kummallista. Tottakai (?!?!) bulimikkona olen vetänyt joskus erinäisiä määriä kermavaahtoa, mutta ei se ole minusta mitenkään erityisen kivaa/ hyvää. Helppoa oksentaa toki. Ihmeellisiä mielihaluja.

Sairaus yrittää kovasti mua kietoa lonkeroihinsa. Niin tämän tulkitsen.