Nytkin vietän juhannusta reissussa porukassa ja tunnen olevani yksin. Toisilla on ruuat, juomat, parisuhteet ja perheet. Tai ainakin jotain näistä. Mulla on tämä sairaus. Toista päivää ilman oireita, joten tarkkana on oltava taas mitä suuhunsa pistää.
Ehdin jo kokea rennompaa syömistä, kun oireetonta aikaa oli pari kuukautta. Pystyin syömään melkein mitä vaan. Se oli niin uskomattoman hienoa. Söin pullan, kohteliaisuudesta tosin, eikä se laukaissut ahmintakohtausta! Söin kiinalaista, jopa pizzaa ilman ahmintakohtausta. Nyt sitä kokee ulkopuolisuutta (kateuttakin) toisten huolettomasta syömisestä ja juomisesta.
On vähän noloa olla vaan omissa oloissaan, kun muut juhlivat, mutta itkun pidättelykykyni on rajallinen.
Parempi asenne pitäisi ottaa ja hetkeksi se aina onnistuukin. Siitä kai pitäisi ammentaa voimaa, että voin vain vähän aikaa sitten niin paljon paremmin. Tällä hetkellä odotan tämänkin päivän kulumista loppuun. Tämän kauniin kesäpäivän 😥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti