Suossa taas

Vajaa viikko ennen sairauslomani loppua, eli jo melkein kuukausi sitten, sain töistä erittäin huonoja uutisia. Työt kyllä jatkuvat, mutta uutiset ja niiden tuomat muutokset olivat toipuvalle minälleni tosi kova pala.
Retkahdin oksentamaan kerran, tuota ahdistusta pari päivää sisälläni pidettyäni. Toinen kova pala tuohon samaan viikonloppuun oli tuo entisen "ystävän" hylkääminen ja pahat sanat. Nämä kaksi asiaa saivat minut niin pahasti raiteiltani, että en pysynyt enää koossa.

Siitähän se sitten pikkuhiljaa lähti.

Ahmin ja oksensin silloin tällöin, kun ahdisti kovasti ja oleminen omassa itsessäni tuntui pahalta. Vähitellen oireilu on lisääntynyt ja nyt se näyttää taas olevan liki päivittäistä. Jotain positiivista jos yritän löytää, vielä en ole ostanut kaupasta "bulimia-ruokaa", vaan kaapit ovat vain tyhjentyneet kotoa.

Töiden aloittaminen on tämän takia ollut vaikeaa. Mieli on pääosin maassa. Joka päivä haaveilen, ettei tarvitsisi elää. Todella surullista. Taas tässä tilanteessa. Taas yksi kesä lipuu ohitse, ilman että pystyn siitä nauttimaan.

Pää vessanpytyssä ei juuri naurata. Oikeastaan nyt on vielä surullisempaa, kuin ennen sairaalajaksoani. Nautin syömisestä nyt todella vähän, lähinnä itkien tungen ruokaa suuhun, mutta turruttaa se kuitenkin. Siinä se ei petä. Järjetöntä, että tässä ollaan taas. Ja uskomatonta, kuinka vaikeaa tämä onkaan taas katkaista.

No, elää kuitenkin täytyy. Onneksi Mtt:ssa saan käydä kerran viikossa ja psyk. sh:ni kanssa tulen hyvin juttuun. Viimeksi hoitaja kehotti kokeilemaan palaamista hyviin hetkiin. Esim. kun eräs päivä kävin korkeassa paikassa ja yllätyin itsekin, kun en tuntenut minulle tyypillistä itsetuhoista halua hypätä alas, vaan nautin auringosta ja seurasta. Oli hyvä olla. Yritän palata siihen hetkeen, se minä katseli maisemia, eikä halunnut kuolla.

Yritän saada juhannusreissusta taas pontta uuteen alkuun, päivä kerrallaan. Reissussa on aina helpompaa kuin kotona, eikä tarvitse olla yksin.