Miltä epävakaa persoonallisuushäiriö tuntuu?

Epävakaata persoonallisuushäiriötä sairastaa arviolta 0,7% suomalaisista. Runsaasti terveyspalveluita käyttävistä henkilöistä jopa n. 10 %:lla on tämä mielenterveyden häiriö. Kyse on siis suhteellisen yleisestä asiasta, mutta yleinen tietous asiasta lienee hyvin ohutta. Epävakaaseen persoonallisuushäiriöön liittyy runsaasti oheissairairastavuutta, sekä psykiatrista että somaattista. Potilailla on myös merkittävä itsemurhariski, n. 10% epävakautta sairastavista päätyy itsemurhaan.

Minäkään tuskin olin kuullutkaan koko häiriöstä ennen kuin se minulla diagnosoitiin n. kuusi vuotta sitten. Ylipäänsä en tainnut ymmärtää, mitä persoonallisuushäiriöt ovat. Tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö jaetaan kahteen pääluokkaan: impulsiiviseen tyyppiin ja rajatilatyyppiin. Näille on omat diagnostiset kriteerinsä. Minulla on rajatilahäiriö. Nimitys rajatilasta liittyy löytämieni tietojen mukaan käsitykseen liikkumisesta neuroottisen ja psykoottisen käyttäytymisen välillä. Ts. ilmiö sijoittuu neuroosin (käsittääkseni vanha termi, ei juuri enää käytetä) ja psykoosin välille, olematta selkeästi kumpaakaan.

Diagnoosi ei ole välttämättä pysyvä, voi olla että jossain vaiheessa en enää täytä diagnostisia kriteereitä. Häiriölle on myös tyypillistä, että oireet useissa tapauksissa saattavat helpottua iän myötä.

Ote suomalaisesta Käypä hoito -suosituksesta:

Rajatilahäiriön amerikkalaisen DSM-4:n mukaiset kriteerit alla. En ole verrannut viimeisimpään DSM-5:een, koska tuskin merkittävää eroa. (En käytä nyt adekvaatteja lähdeviitteitä. Lisätietoa mm. ao. osoitteesta.)

Osan em. piirteistä löydän helposti itsestäni, valitettavasti. Osaa en tunnista. Esimerkiksi vihaa minun on ollut aina vaikea tuntea ja tunnistaa. Paitsi itseäni kohtaan. Ajattelen, että minun on lapsuudessa pitänyt paketoida vihani niin tiukasti sisälleni, että sitä on vieläkin hankala saada sieltä ulos. Samoin kriteereissä mainittu suuren ihailun ja täydellisen välinpitämättömyyden tai halveksunnan vaihtelu ei ole minulle tyypillistä. Tai sitten olen omalle käytökselleni niin sokea, etten tunnista sitä. Se on pelottava ajatus.

Poimin alle kameleonttiblogi.blogspot.com osoitteesta valmiiksi kerättyjä, mielestäni osuvia kuvauksia epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Ehkä siksi, että minun on tässäkin niin vaikeaa luottaa omiin tuntemuksiini. En uskalla luottaa, että ne ovat totta, ellei jollakin muullakin ole samanlaista. Tässä lienee yksi identiteettini ongelmista. Minulle epävakaus näyttäytyy jatkuvasti, nopeasti muuttuvina mielialoina, pienikin vastoinkäyminen tai väärä kommentti saa minut usein raiteiltani ja haluan perua kaiken suunnittelemani. Minulle se on pelkoa, ahdistusta, kuolemantoiveita. Joustamatonta, mustavalkoista ajattelua (vaikka tietoisesti haluan ajatella toisin, pääni tuntuu olevan jumissa jossain ajatuksessa välillä). Saatan taantua lapsenkaltaiseksi, alkaa itkeä kaupassa kykenemättä hetkeen tekemään tms.
Kaikki alla kuvaillut eivät ole juuri suoraan kuin omia kokemuksiani ja tuntemuksiani, mutta suurin osa kyllä on.

Epävakaus on siis persoonallisuushäiriönä hankala ja toimintakykyä suuresti heikentävä tila. Sitä on pidetty jopa kaikista kiistellyimpänä kaikista persoonallisuushäiriöistä. Hoitohenkilökunnan asenteetkiin voivat usein olla valmiiksi negatiivisia epävakaita potilaita kohtaan. Epävakaita henkilöitä pidetään vaikeahoitoisina ja "hankalina tapauksina". Oikeanlaisella hoidolla saadaan kuitenkin hyviä tuloksia. Olen onnekseni päässyt asiantuntevaan hoitoon LT psyk. el Virpi Leppäsen työryhmään. Leppänen on tehnyt väitöskirjansa juuri kyseisen häiriön hoitomallista ja tutkimus jatkuu.
Mielenkiintoista luettavaa.