Vaihteeksi hieman toivottomuutta

Miksi?

Todella vaikea sanoa.

Oon nukkunut tosi täällä nyt tosi hyvin, pitkästä aikaa. Tosin miedolla (?) unilääkkeellä. En uskalla vielä kokeilla ihan ilman lääkettä, huonot unet kun vaikuttavat mielialaan niin paljon. Mieliala on heilahteleva, pääosin melko positiivinen, mutta (välillä useita kertoja päivässä sattuvia) notkahduksia on raskasta kestää.

Olen liikkunut joka päivä, yrittänyt tehdä mielekkäitä, piristäviä asioita. Joka päivä on käynyt joku vierailemassa, mikä on ollut tosi kiva juttu. Enkä ole nukkunut päivällä!

Tänään oli suunnitelmissa käydä kotona. Hakea ehkä työkone ja jotain muuta pientä. Mutta en taida uskaltaa. Pelkään, että romahdan. Että alan ahmia siellä. Ahmiminen pyörii paljon mielessä nyt, kun on viides päivä ilman sitä menossa. Siinä paikkeilla on yleensä viimeistään omat voimat loppuneet kesken ja olen luovuttanut yksin sairauden kanssa taistellessani.

Nyt en aio luovuttaa, olen vaikka täällä neljän seinän sisällä, lukkojen takana turvassa, jos se auttaa. Täällä minun ei tarvi ahmia ja oksentaa. Täällä en ole yksin.

Taidan olla aika uupunut nyt.

Soitin töihin tänään ja kerroin kahden viikon sairauslomasta. Hävetti. Ja jännitti ennen sitä puhelua paljon. Tuntuu, että olen pettymys meidän pienessä työyhteisössäkin, varsinkin esimiehelleni, joka on minuun luottanut. Vaikka eihän näin kaiken järjen mukaan pitäisi ajatella.

Ehkä annan itseni ja ajatusteni levätä nyt vähän. Voisinko olla niin armollinen - itselleni?